Nyt alkoivat paukkua kenttätykit, joita Wrzeszczowicz oli tuonut mukanaan. Hän ei voinut niillä ampua rikki linnoitusta niinkuin hän myöskään ei voinut sitä vallata pelkällä ratsuväellä, mutta hän tahtoi peloittaa munkkeja. Alku oli nyt ainakin tehty.
Priori Kordecki ilmestyi Czarnieckin viereen ja hänen mukanaan oli isä Dobrosz, joka rauhan aikana oli luostarin tykistön päällikkönä ja pyhinä ampui juhlalaukaukset, minkä vuoksi häntä veljeskunnan keskuudessa pidettiin aimo tykkimiehenä.
Priori siunasi tykin ja osoitti sitä isä Dobroszille. Tämä kääri hihat ylös ja suuntasi tykin kahden rakennuksen välillä olevaan aukkoon, jossa liikehti muutamia ratsumiehiä ja näiden joukossa upseeri miekka kädessä. Pappi Dobrosz tähtäsi kauaa, sillä kysymyksessä oli hänen maineensa. Viimein hän otti sytyttimen ja laukaisi tykin.
Pamahdus kajahti ja savu esti mitään näkemästä. Pian kuitenkin tuuli haihdutti savun. Rakennusten välissä ei nyt enää näkynyt ainoatakaan ratsumiestä liikkeessä. Muutamia makasi hevosineen maassa, toiset olivat kadonneet.
Munkit alkoivat laulaa muureilla. Laulua säesti Pyhän Barbaran kirkon luona olevain sortuvain rakennusten ryske. Tuli pimeämpää. Vain kipunapatsas kohosi rakennusten sortuessa ilmaan.
Wrzeszczowiczin joukoissa alkoivat taas torvet soida, mutta niiden ääni tuntui etenevän. Tulipalo oli sammumassa. Pimeys vallitsi vuoren juurella. Sieltä täältä kuului hevosen hirnuntaa, mutta se loittoni ja heikkeni yhä. Wrzeszczowicz vetäytyi poispäin.
Isä Kordecki polvistui muurilla.
— Maria, Jumalan äiti! — lausui hän voimakkaalla äänellä. — Anna senkin, joka saapuu hänen jälkeensä, samoin poistua häveten ja voimaton viha sydämessään!
Hänen näin rukoillessaan hajaantuivat pilvet hänen päänsä yllä, ja kirkas kuun hohde valaisi tornit, muurin, polvistuneen priorin ja palaneitten rakennusten rauniot.