Matka Wielunista Częstochowoon on lyhyt. Marraskuun 28 päivänä oli hyökkäyksen määrä alkaa. Ruotsalainen kenraali laski sen kestävän enintään kaksi päivää ja saavuttavansa päämääränsä neuvottelujen tietä.
Sillä välin priori Kordecki edelleen valmisteli mielialaa sopivaksi. Jumalanpalveluksia pantiin toimeen samaan tapaan kuin suurina juhlina, ja jos eräitten kasvot eivät olisi olleet kalpeat ja levottomat, niin olisi voinut luulla iloisen ja juhlallisen »hallelujan» juuri kajahtavan. Priori itse toimitti messun, ja kaikki kellot soivat. Messun jälkeen toimeenpantiin kirkollinen juhlakulkue.
Etunenässä kulki isä Kordecki kantaen pyhää sakramenttia Zamoyskin ja Czarnieckin seuraamana. Sitten seurasi kuoripoikia kantaen palavia soihtuja ja tämän jälkeen valkopukuisten munkkien rivi. He kulkivat katse taivaaseen luotuna ja laulaen, kokonaan vaipuneina Jumalaa ajattelemaan ja unhottaen maailman. Kulkueessa oli myös talonpoikia, jotka viitoissaan ja pitkine hiuksineen muistuttivat ensimmäisiä kristittyjä. Pikku lapset, pojat ja tytöt, joita oli joukossa, yhtyivät vienoilla äänillään yhteiseen lauluun. Ja Jumala kuuli nämä laulut, nämä sydänten vuodatukset, tämän hurskauden, joka maallista painoa paeten etsi turvaa Jumalan siipien suojasta. Tuuli lakkasi puhaltamasta, ilma tyyntyi, taivas oli taas sininen, ja syksyn aurinko valoi lempeätä, vaaleata, mutta vielä lämmintä valoansa maan päälle.
Kulkue kulki kerran yli muurien, mutta se ei kääntynyt takaisin eikä hajaantunut, vaan jatkoi kulkuaan. Monstranssista lankesi välke priorin kasvoille, ja niistäkin näytti jokin valo säteilevän. Isä Kordeckin silmät olivat suljettuina, ja autuas hymy väikkyi hänen huulillaan. Hänen sielunsa oli taivaassa, ikuisessa kirkkaudessa, riemussa ja rauhassa. Mutta aivan kuin hän sieltä olisi saanut käskyn muistaa tätä maallistakin temppeliä ja sen ihmisiä sekä hetkeä, joka oli tulossa, hän silloin tällöin pysähtyi, avasi silmänsä, kohotti monstranssin ja siunasi.
Hän siunasi kansaa, sotajoukkoa ja liehuvia lippuja; hän siunasi muurit ja vuoren, tykit, kuulat ja aseet; hän siunasi kaukaa näkyvät kylät, pohjoisen, etelän, idän ja lännen aivan kuin hän olisi tahtonut yli koko ympäristön ja koko maan levittää Jumalan voiman.
Kello oli jo kaksi ja kulkue oli yhä muureilla. Silloin alkoi kaukana, missä maa ja taivaan ranta yhtyivät siniseen utupilveen, häämöttää jotakin, joka liikkui ja lähestyi. Äkkiä kuului kulkueen loppupäästä huuto:
— Ruotsalaiset! Ruotsalaiset tulevat! Sitten syntyi hiljaisuus, aivan kuin sydämet ja kielet olisivat jähmettyneet. Vain kellot kumahtelivat edelleen. Mutta läpi hiljaisuuden kuului isä Kordeckin kaikuva ja rauhallinen ääni:
— Veljet, riemuitkaamme! Voiton ja ihmeen hetki lähestyy!
Ja kohta sen jälkeen:
— Sinun suojaasi antaudumme, Äiti, Valtiatar, Kuningattaremme!