— Sotamies! — vastasi Kmicic.
Toisetkin kaksi upseeria käänsivät katseensa ovelle.
— Mikä sotamies? Mistä? — kysyi ensimmäinen. Se oli insinööri de
Fossis, joka johti varsinaista piiritystyötä.
— Luostarista, — vastasi Kmicic. Hänen äänessään oli jotakin peloittavaa.
De Fossis nousi nopeasti ja varjosti silmiään kädellään. Kmicic seisoi suorana ja liikkumattomana kuin aave, mutta hänen ankarat kasvonsa, jotka muistuttivat petolintua, ilmaisivat, että vaara oli uhkaamassa.
Salamannopeasti välähti de Fossisin päässä ajatus, että mies ehkä oli paennut luostarista, ja hän kysyi vielä, vaikka hiukan kiihtyneenä:
— Mitä tahdot?
— Tätä! — huudahti Kmicic ampuen häntä rintaan.
Samassa kuului peloittava huuto ja joukko laukauksia valleilta. De Fossis kaatui kuin honka, johon salama on iskenyt. Toinen upseeri hyökkäsi miekka kädessä Kmiciciä vastaan, mutta sai tältä sapelin iskun vasten kasvojaan. Kolmas upseeri heittäytyi maahan ja koetti päästä pois teltan seinän alitse, mutta Kmicic hyppäsi hänen luokseen, polki jalallaan hänen hartioitaan ja naulitsi yhdellä iskulla hänet maahan.
Sillä välin oli hiljainen yö muuttunut tuomiopäiväksi. Hurjat huudot »Iske!», »Tapa!» sekaantuivat pelästyneitten ruotsalaisten sotamiesten avunhuutoihin. Hämmästyneet miehet syöksyivät ulos teltoista tietämättä minne kääntyisivät, mistä päin etsisivät pelastusta. Jotkut eivät huomanneet, mistä hyökättiin, vaan juoksivat suoraan Jasna Góran miehiin päin saaden surmansa sapelien, viikatteiden ja sotakirveiden iskuista. Toiset pistelivät pimeässä omia tovereitaan miekoillaan. Monet seisoivat aseettomina, puolipukimissa, paljain päin ja kädet ylös nostettuina liikkumatta paikallaan. Jotkut lankesivat maahan telttojen väliin.