Raskas oli Müllerille tämän päivän alku.
Sotamiehiä saapui, ja alettiin kantaa ulos ruumiita. Neljä miestä, jotka kantoivat ruumista lakanalla, pysähtyi käskemättä kenraalin eteen.
Müller katsahti ruumiiseen ja sulki silmänsä.
— De Fossis…, — sanoi hän käheällä äänellä.
Heti tämän ryhmän mentyä tulivat toiset kantajat. Sadowski riensi niiden luo ja huusi jo kauempaa esikuntaan päin kääntyen:
— Horn on tässä!
Mutta Horn oli vielä elossa. Kauhea viikatteen isku oli tunkeutunut syvälle rintaan. Haavoittunut oli kuitenkin tajussaan. Nähtyään Müllerin esikuntineen hän hymyili ja yritti puhua, mutta sanojen asemesta kohosi huulille vain veristä vaahtoa, hänen silmänsä alkoivat mulkoilla ja hän pyörtyi.
— Viekää hänet minun telttaani! — sanoi Müller. — Lääkärini tutkikoon hänet heti!
Lähellä olevat upseerit kuulivat hänen mutisevan itsekseen:
— Horn, Horn… Näin hänestä viime yönä unta… heti illalla… Kauhea, käsittämätön asia…