— Vaikka tämä olisikin luonnonlakien mukainen ilmiö, — sanoi Hessenin prinssi, — niin missään tapauksessa se ei ole meille hyvä enne. Katsokaahan, tänne tulomme hetkestä asti emme ole päässeet askeltakaan eteenpäin!
— Kun se vain olisi sitä! — sanoi Sadowski. — Mutta totta puhuen olemme kärsineet tappion toisensa jälkeen… eikä tämänpäiväinen ole niistä pahin. Sotamiehet menettävät halunsa ja rohkeutensa ja tekevät tehtävänsä leväperäisesti. Tapahtuu kummempiakin. Yhteen aikaan vuorokaudesta ei voi mennä yksin eikä kahdenkaan ulos leiristä, ja jos joku sen uskaltaa tehdä, niin hän katoaa jäljettömiin. Luulisi susien vaanivan ympärillämme…
— Pahempaa vielä tulee, kun talvi saapuu! — lisäsi Hessenin prinssi. —
Nytkin jo yöt ovat sietämättömiä.
— Sumu hälvenee! — sanoi äkkiä Müller. Tuuli oli alkanut puhaltaa ja hajoitti sumua.
Aurinko ilmestyi näkyviin, ja pian oli ilma aivan kirkas.
Luostari seisoi entisellä paikallaan. Linnoitus oli hiljainen ja äänetön aivan kuin siinä ei olisikaan ollut ihmisiä.
— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi pontevasti. — Koettakaa vielä kerran neuvotteluja! Asia olisi saatava loppuun suoritetuksi.
— Mutta jos neuvottelut eivät vie mihinkään tuloksiin, niin neuvotteko luopumaan piirityksestä? — kysyi Müller nyrpeästi.
Upseerit vaikenivat. Hetken kuluttua sanoi Sadowski:
— Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, mitä on tehtävä.