— Palvelijanne! — sanoi Kmicic. — Olen kuullut.
— Mutta… anteeksi… tehän olette Liettuasta? Sielläkin on uljaita sotureita… Me tiedämme toisistamme, sillä maineen torvi kuuluu maailman toisesta päästä toiseen… Tunnetteko erään Kmicicin?
Kysymys tuli niin odottamatta, että Andrzej jäi seisomaan hämmästyneenä.
— Miksi kysytte hänestä?
— Koska pidän hänestä, vaikka en häntä tunne. Olemme toistemme kaltaisia kuin saapaspari. Aina olen sanonut: kaksi on tosisoturia tässä valtakunnassa, nimittäin minä Suur-Puolassa ja Kmicic Liettuassa. Kaksi kyyhkyläistä, eikö niin? Tunsitteko hänet henkilökohtaisesti?
— Rutto sinut syököön! — ajatteli Kmicic.
Mutta muistaen, että Kuklinowski oli lähettiläs, hän vastasi:
— En tuntenut häntä henkilökohtaisesti… Mutta olkaa hyvä ja astukaa sisälle tänne, teitä jo odotetaan.
Hän osoitti ovea, josta samassa vierasta vastaanottamaan saapui eräs papeista. Kuklinowski lähti tämän kanssa heti neuvottelusalia kohti, mutta kääntyi sitä ennen vielä Kmicicin puoleen.
— Minulle olisi mieluista, — sanoi hän, — jos juuri te eikä kukaan muu saattaisitte minut täältä takaisin.