— Odotan täällä teitä, — vastasi Kmicic.
Hän jäi yksikseen. Vähän ajan kuluttua hän alkoi astella edestakaisin kiivain askelin. Hänen sielussaan raivosi myrsky, ja veri kiehui vihasta.
— Ei tartu terva niin lujasti vaatteeseen kuin häpeä ihmisen nimeen! — mutisi hän. — Tuo lurjus, tuo roisto, tuo kavaltaja nimittää rohkeasti minua veljekseen ja pitää vertaisenaan. Niin pitkälle olen tullut! Kaikki hirtehiset kehuvat minua, mutta jokainen kunnon ihminen puhuu minusta inhoten… Kunpa edes voisin kelpo lailla löylyttää tuon lurjuksen…
Neuvottelu salissa kesti kauan. Tuli pimeä.
Kmicic odotti yhä.
Viimein herra Kuklinowski tuli. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä, mutta hänen kiivaasta hengityksestään Andrzej päätteli, että hän ei ollut onnistunut tehtävässään. Olipa Kuklinowski menettänyt halunsa puhellakin. He kulkivat vähän aikaa ääneti. Kmicic päätti kuitenkin ottaa selville miten oli käynyt ja lausui senvuoksi muka osaaottavasti:
— Varmaankin palaatte tyhjin toimin… Munkkimme ovat itsepäisiä, ja meidän kesken sanoen (hän alensi ääntään) he tekevät tyhmästi, sillä emmehän me voi pitää ikuisesti puoliamme.
Kuklinowski pysähtyi ja nykäisi häntä hihasta.
— Ahaa, tekin olette sitä mieltä, että he tekevät tyhmästi? Huomaan, että olette järkevä mies. Pappismiehille käy vielä hullusti, takaan sen. Kun he eivät halua totella Kuklinowskia, niin saavat totella hänen miekkaansa.
— Katsokaahan, en minä heistä välitä, — sanoi Kmicic, — vaan tästä pyhästä paikasta!… Kuta myöhemmin he antautuvat, sitä ankarampia ovat tietenkin ehdot… Jos ei nimittäin ole totta, että, kuten kerrotaan, maassa on syntymässä kapinoita, ruotsalaisia on alettu jo siellä täällä piestä ja kaani on tulossa puolalaisten avuksi. Jos tämä on totta, niin Müllerin täytyy peräytyä.