— Te koetatte vetää minua ruotsalaisten puolelle, koska olette ruotsalaisten lähettiläs, — sanoi Kmicic äkkiä. — Muutenhan ei voi ollakaan, vaikka mene tiedä, mitä te sisimmässänne ajattelette. On semmoisia, jotka palvelevat ruotsalaisia, mutta sydämessään toivovat heille pahaa.
— Annan kunniasanani, — vastasi Kuklinowski, — että puhun vilpittömästi, enkä sen takia, että olen ruotsalaisten lähettiläänä. Portista ulos tultuani en ole enää lähettiläs, ja jos haluatte, niin luovun vapaaehtoisesti lähettilään arvosta sanoakseni teille yksityisenä henkilönä: heittäkää hiiteen tämä iljettävä linnoitus!
— Sanotte sen yksityishenkilönä?
— Aivan niin.
— Ja saanko minä vastata teille niinkuin yksityishenkilölle?
— Luonnollisesti!
— Kuulkaa sitten, herra Kuklinowski — (Kmicic kurottautui eteenpäin ja katsoi roistoa suoraan silmiin) — te olette lurjus, petturi, konna, roistojen roisto! Riittääkö, vai pitääkö minun vielä sylkäistä silmillenne?
Kuklinowski hämmästyi niin suuresti, että ei saanut vähään aikaan sanaa suustaan.
— Mitä?… Mitä?… Kuulenko oikein?
— Riittääkö se sinulle, koira, vai onko minun vielä sylkäistävä silmillesi?