— Sinä teit sen kunniantunnosta, minä tiedän sen! — sanoi hän sitten. — Mutta se minua surettaa, että olet hankkinut itsellesi uuden vihamiehen… Hän on pelättävä mies!
— Pyh, yksi enemmän tahi vähemmän!… — vastasi Kmicic.
Sitten hän kurottautui ja kuiskasi isä Kordeckin korvaan:
— Entä ruhtinas Boguslaw? Häntä voi toki sanoa vihamieheksi! Mitä minä piittaan jostakin herra Kuklinowskista! Ei kannata katsoakaan!
KUUDESTOISTA LUKU.
Näihin aikoihin antoi myös ankara Arvid Wittenberg kuulla itsestään. Korkea-arvoinen upseeri toi luostariin hänen ankarasävyisen kirjeensä, jossa isiä käskettiin luovuttamaan luostari Müllerille. »Muussa tapauksessa», — kirjoitti Wittenberg, — »jos jatkatte vastarintaa ettekä tahdo antautua mainitulle kenraalille, saatte olla vakuutetut, että teitä odottaa ankara rangaistus, joka on oleva muille varoitukseksi. Syyttäkää siitä itseänne.»
Saatuaan tämän kirjeen isät päättivät entiseen tapaan vitkastella esittäen joka päivä uusia vaikeuksia. Taas alkoi kulua päivä toisensa jälkeen, joina oli vuoroin tykkitulta, vuoroin neuvotteluja.
Müller ilmoitti, että hän vain suojellakseen luostaria sotarosvoilta lähettää sinne omia sotilaitaan varusväeksi.
Isät vastasivat, että koska heidän oma varusväkensä oli osoittautunut riittäväksi suojelemaan heitä niin mahtavaa päällikköä vastaan kuin herra kenraali oli, niin se sitä paremmin riittää rosvojoukkoja vastaan. He pyysivät Mülleriä kaiken nimessä, mikä on pyhää, poistumaan Wieluniin tahi minne vain halusi. Mutta ruotsalaisten kärsivällisyys oli lopussa. Tuo piiritettyjen nöyryys, kun he samalla kertaa pyysivät armahdusta ja ampuivat sitä ahkerammin tykeillään, sai sekä päällikön että sotajoukon raivostumaan.
Müller ei aluksi voinut käsittää, miksi tämä yksi paikka puolustautui, kun koko maa alistui, mikä voima sitä ylläpiti, mikä toivo sai munkit itsepintaisesti jatkamaan taistelua, mihin he sillä pyrkivät.