Mutta aika toi näihin kysymyksiin yhä selvemmät vastaukset. Vastarinta, joka alkoi täällä, levisi kuin palo.
Vaikka kenraali ei ollutkaan kovin teräväpäinen, niin hän lopulta kuitenkin ymmärsi, mihin priori Kordecki pyrki, ja muuten sen selitti hänelle myös Sadowski: ei ollut kysymys tästä kalliolle rakennetusta pesästä, ei Jasna Górasta, ei luostarin aarteista eikä munkkien turvallisuudesta, vaan kysymys oli koko valtakunnasta. Müller ymmärsi, että tuo hiljainen munkki tiesi mitä teki, että hän oli tietoinen kutsumuksestaan, että hän oli noussut kuin profeetta ollakseen maalle esimerkkinä, huutaakseen mahtavalla äänellä itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään: sursum corda! — herättääkseen joko voitollaan tahi kuolemallaan ja uhrautumisellaan nukkuvat unesta, puhdistaakseen syntiset, synnyttääkseen valon pimeyteen.
Tämän käsitettyään tuo vanha soturi suorastaan pelästyi sekä noita vastustajiaan että omaa tehtäväänsä. Äkkiä tuo »kanakoppi» oli muuttunut jättiläiskokoiseksi vuoreksi, jota titaani puolusti, mutta itse tunsi kenraali kutistuvansa aivan pieneksi, ja ensikerran elämässä hänestä hänen armeijansa näytti olevan vain kourallinen vähäpätöisiä matoja. Kuinka he voivat kohottaa kätensä tuommoista peloittavaa ja salaperäistä voimaa vastaan? Müller vapisi, ja epäilys hiipi hänen sydämeensä. Tietäen, että häntä syytettäisiin kaikesta, hän alkoi itse etsiä semmoista, jonka niskoille voisi vierittää syyn, ja hänen vihansa kohdistui ensi sijassa Wrzeszczowicziin. Leirissä syntyi hankausta ja alettiin katsoa karsaasti toisiaan. Piiritystyö kärsi siitä.
Mutta Müller oli siinä määrin tottunut koko elämänsä ajan mittaamaan ihmisiä ja oloja omalla sotilaallisella mittapuullaan, että hän toisin ajoin vielä lohdutti itseään ajattelemalla linnoituksen lopulta antautuvan. Eikä inhimillisesti katsoen asia voinut muuten ollakaan. Olihan Wittenberg lähettänyt hänelle kuusi kappaletta kaikkein järeimpiä tykkejä, jotka jo Krakovan edustalla olivat osoittaneet, mihin ne kelpasivat.
— Hiisi vieköön! — ajatteli Müller. — Tuommoiset muurit eivät kestä näitä tykkejä, ja kun tuo kauhujen ja taikakeinojen tyyssija palaa poroksi, niin asiat kääntyvät toiselle tolalle ja koko maa rauhoittuu.
Tuli päivä, jolloin nuo suuret tykit ensikerran alkoivat toimia, luostarin kirkossa oli parhaillaan aamujumalanpalvelus, kun äkkiä tavattoman voimakas pamahdus pani ilman väräjämään, kirkon ikkunain ruudut tärisivät ja muutamat niistä putosivat kivilattiaan särkyen sirpaleiksi, ja koko kirkon täytti tomupilvi, jonka synnytti rappauksen irtautuminen.
Alkoi kauhea tykkituli, jommoista piiritetyt eivät vielä olleet nähneet. Jumalanpalveluksen päätyttyä syöksyivät kaikki muureille ja katoille. Edelliset hyökkäykset olivat olleet vain viatonta leikkiä tämän kamalan tuli- ja rautasateen rinnalla.
Pienemmät tykit säestivät isojen pauhua. Läpi ilman lenteli jättiläiskokoisia kuulia, kranaatteja, tervassa kasteltuja riepuja, palavia tulisoihtuja, pitkiä tuliviiruja. Kuusikolmatta naulaa painavat kuulat murskasivat muurien sakarat, tekivät lovia seiniin, tempasivat irti muurilaastia ja tiilikiviä. Luostaria ympäröivät muurit alkoivat siellä täällä halkeilla ja uhkasivat luhistua. Tuli tarttui rakennuksiin.
Tornissa olijat tunsivat sen perustusten huojuvan. Myöskin kirkko tärisi, ja muutamilla alttareilla kynttilät putoilivat kynttiläjaloista.
Vesi, jota suuret määrät valeltiin palaviin paikkoihin, tulisoihdut, muurisavi ja kranaatit muodostivat niin sakeita savu- ja tomupilviä, että ne pimittivät päivän valon. Rakennuksissa ja muureissa syntyi yhä uusia vaurioita. Huuto »Palaa!» kaikui yhä useammin kesken tykkien paukkeen ja kuulien vinkunan. Pohjoisosassa linnoitusta särkyi kaksi pyörää tykistä, ja yksi tykki vaikeni kokonaan. Tulikuula putosi talliin, tappoi kolme hevosta ja sytytti koko rakennuksen. Ei vain kuulia, vaan kranaatin sirpaleitakin putoili tiheään kuin sadepisaroita katoille, torneihin ja muureille.