Seuraavana päivänä oli leuto sää ja sumu niin sakeata, että munkit pitivät sitä paholaisen aikaansaamana. Ei voinut nähdä piirityskoneita eikä piirittäjäin puuhia. Ruotsalaiset tulivat aivan luostarin muurien luo. Kun priori illalla tapansa mukaan teki kierroksen muureilla, vei Czarniecki hänet syrjään ja sanoi:
— Pahalta näyttää, kunnioitettu isä! Muurimme ei kestä kauempaa kuin yhden päivän.
— Kenties sumu estää heitä ampumasta, — vastasi isä Kordecki. — Sillä välin me jotenkuten korjaamme vauriot.
— Ei pimeyskään haittaa, sillä kun tykki on oikein suunnattu, niin se jatkaa pilkkopimeässäkin hävitystyötään, ja muurimme hajoaa yhä enemmän.
— Me panemme toivomme Jumalaan ja Pyhään Neitsyeen.
— Niinpä kyllä! Mutta mitä, jos tekisimme hyökkäyksen ulos? Vaikka menettäisimmekin miehiä, niin se kannattaisi, jos saisimme tuon helvetin lohikäärmeen vaikenemaan.
Samassa häämötti läpi sumun jotakin, ja Babinicz ilmestyi puhelevien viereen.
— Katselin, kutka keskustelevat, mutta kasvoja ei voi erottaa kolmen askelen päähän, — sanoi hän. — Hyvää iltaa, kunnioitettu isä! Mistä on kysymys?
— Puhumme tuosta suuresta tykistä. Herra Czarniecki neuvoo tekemään hyökkäyksen ulos. Tämän sumun on saatana levittänyt… Olen jo käskenyt manaamaan pahoja henkiä.
— Rakas isä! — sanoi Andrzej. — Siitä saakka kuin tuo kolubriini on alkanut paukutella muuriamme, olen ajatellut ainoastaan sitä, ja eräs tuuma on noussut mieleeni… Uloshyökkäyksestä ei ole hyötyä… Mutta menkäämme jonnekin sisälle, niin selitän teille suunnitelmani.