— Minä näytän teille Uppsalan ja kruunun! — mutisi hän.
Hän oli mielissään. Tämä asianhaara oli hänelle edullinen, sillä nyt hän saattoi puikahtaa vartioketjun läpi, kun sotamiesten astunta esti hänen askeleitaan kuulumasta.
Niin hän tekikin vaikeuksitta ja kulki rohkeasti palaavien sotamiesten jäljessä aivan vallin luo. Siellä nämä kaarsivat syrjään kiertääkseen vallin, hän taas puikahti vallihautaan ja kätkeytyi sinne.
Sillä välin oli ilma hiukan kirkastunut. Andrzej kiitti siitäkin taivasta, sillä perin vaikeata hänen olisi muuten ollut löytää iso tykki. Kun hän nyt pisti päänsä esille ja katsoi tarkasti, huomasi hän edessään mustan viivan, joka merkitsi patterin ulkoreunaa, ja samoin sen osan mustat ääriviivat, missä tykit olivat.
Saattoipa hän erottaa tykkien suutkin, jotka olivat juoksuhaudan yläpuolella. Hävittyään varovasti eteenpäin hän löysi etsimänsä ison tykin. Hän pysähtyi ja kuunteli.
Patterilta kuului ääntä. Ilmeisesti seisoi jalkaväki tykkien luona valmiina hyökkäykseen. Mutta valli peitti Kmicicin näkyvistä. Hänet saatettiin kuulla, mutta ei nähdä. Nyt oli vain kysymys siitä, ylettäisikö hän tykin suulle, joka oli korkealla hänen päänsä päällä.
Onneksi juoksuhaudan reunat eivät olleet kovin jyrkät. Sitäpaitsi ne oli laitettu aivan äsken eivätkä olleet ennättäneet jäätyä, kun oli suojailma.
Havaittuaan nämä seikat Kmicic alkoi hiljaa kiivetä kaivannon reunaa ylös pyrkien tykkiä kohti.
Neljännestunnin ponnistelujen jälkeen onnistui hänen tarttua kädellään tykin suun reunaan. Kohta sen jälkeen hän riippui ilmassa. Hänen harvinainen voimansa auttoi häntä pysyttelemään kiinni niin kauan, että hän ennätti pistää pussin tykinsuusta sisälle.
— Siitä sait, koira, makkaran! — mutisi hän. — Katso vain, ettei se tartu kurkkuun!