Näin sanoen hän laskeutui alas juoksuhautaan ja alkoi etsiä tykin suusta riippuvaa sytytyslankaa. Kohta hän löysikin sen. Mutta nyt oli suoritettava vaikea tehtävä: iskettävä tulta ja sytytettävä lanka.
Kmicic odotti vähän aikaa, että äänten sorina vallilla voimistuisi.
Viimein hän alkoi varovasti iskeä tultua. Mutta samassa kuului hänen päänsä päällä ääni, joka kysyi saksaksi:
— Kuka on siellä juoksuhaudassa?
— Minä, Hans! — vastasi Kmicic empimättä. — Piru vei minulta sytyttimen tänne ja isken tulta löytääkseni sen.
— Hyvä on! — vastasi tykkimies. — Kiitä onneasi, että emme ammu, sillä silloin veisi ilmanpaine sinut mukanaan.
— Ahaa! — ajatteli Kmicic. — Paitsi minun ruutiani on tykissä vielä omansakin. Sitä parempi!
Samassa tulikivellä kyllästetty nuora syttyi palamaan ja kauniit liekit kohosivat nopeasti ylöspäin.
Oli aika livistää tiehensä. Silmänräpäystäkään hukkaamatta Kmicic lähti kaikin voimin juoksemaan pitkin juoksuhautaa välittämättä töminästä, jonka hän synnytti. Mutta kun hän oli juossut vähän matkaa, voitti uteliaisuus vaaran tunteen.
Hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Tuli paloi yhä, mutta nyt jo paljon ylempänä kuin äsken..