— Olen varmasti liian lähellä! — ajatteli hän ja pelästyi.
Hän lähti uudelleen juoksemaan vinhaa vauhtia, mutta kompastui kiveen ja kaatui. Samassa kuului kauhea pamahdus. Maa tärisi, puu- ja rautapalasia, kiviä, jääkalikoita ja multakokkareita lensi suhisten hänen ympärillään. Sitten hän menetti tajuntansa. Samassa seurasi uusia räjähdyksiä. Tykin räjähtäminen sai myös sen läheisyydessä olevat ruutilaatikot räjähtämään.
Mutta sitä ei Kmicic kuullut. Hän makasi kuin kuollut juoksuhaudassa.
Eikä hän myöskään kuullut, kuinka hetken ajan kestäneen kaamean äänettömyyden jälkeen alkoi kuulua miesten valitusta, huutoja ja avuksi kutsumisia ja kuinka tapahtumapaikalle riensi melkein puolet ruotsalaisesta armeijasta ja lopulta saapui myös Müller koko esikuntansa kanssa.
Hämminkiä kesti kauan, mutta sekavista tiedonannoista sai kenraali kuitenkin lopulta selville asian todellisen laidan, nimittäin että joku oli tahallaan räjähdyttänyt ison tykin. Ryhdyttiin heti etsimään syyllistä. Aamun koittaessa sotamiehet huomasivat juoksuhaudassa makaavan Kmicicin.
Havaittiin, että hän vain oli menettänyt kuulonsa sekä kykynsä liikuttaa käsiään ja jalkojaan. Koko seuraavan päivän jatkui tätä tilaa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Illalla hän oli jo tullut miltei entiselleen.
Müller käski tuomaan hänet heti puheilleen; Kenraali istui pöydän
ääressä, ja hänen vieressään olivat Hessenin prinssi, Wrzeszczowicz,
Sadowski ja ylemmät ruotsalaiset upseerit sekä puolalaisista Zbrozek,
Kaliński ja Kuklinowski.
Viimeksimainittu nähdessään Kmicicin tuli siniseksi kasvoiltaan, hänen silmänsä alkoivat palaa kuin tulikekäleet ja viikset tärisivät. Odottamatta kenraalin kysymyksiä hän sanoi:
— Minä tunnen tuon linnun… Hän on luostarin miehistöä ja nimeltään
Babinicz!
Kmicic oli vaiti.