Muut upseerit jäivät huoneeseen, mutta Kuklinowski nousi päämajan edustalla hevosen selkään. Hänellä oli kolme sotamiestä mukanaan. Yksi sai sitoa Kmicicin köyteen, ja sitten lähdettiin Lgotaa kohti, mihin Kuklinowskin rykmentti oli sijoitettu.
Matkalla Kmicic rukoili hartaasti. Hän näki, että kuolema oli lähellä, ja antoi koko sydämestään itsensä Jumalan haltuun. Hän oli niin syventynyt ajattelemaan Jumalaa ja kohtaloaan, että ei kuullut, mitä Kuklinowski hänelle puhui eikä huomannut, miten kauan oli kuljettu.
Viimein he pysähtyivät tyhjän, puoleksi rappeutuneen riihen eteen, joka oli lähellä Kuklinowskin leiriä aukealla paikalla. Eversti käski viedä Kmicicin siihen ja kääntyi yhden sotamiehen puoleen.
— Mene leiriin, — sanoi hän, — hakemaan nuoraa ja pytyllinen kuumaa tervaa!
Sotamies nelisti pois ja tuli neljännestunnin kuluttua takaisin toisen miehen kanssa pyydetyt tavarat mukanaan.
— Riisukaa tuo miekkonen alastomaksi, — sanoi Kuklinowski, — sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja pankaa sitten orteen riippumaan.
— Roisto! — sanoi taas Kmicic.
— Vai niin, vai niin! No, me voimme pakista vielä, meillä on aikaa…
Yksi sotamiehistä kiipesi orrelle, ja toiset riisuivat vaatteet Kmicicin yltä. Sitten he panivat hänet vatsalleen maahan, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa pitkällä nuoralla ja kietoivat nuoran vielä hänen keskiruumiinsa ympäri, minkä jälkeen he antoivat nuoran pään katon rajassa orrella istuvalle sotamiehelle.
— Hinatkaa hänet nyt ylös, kiertäkää köysi orren ympärille ja sitokaa sinne kiinni! — sanoi Kuklinowski.