— Ahaa, se on herra Kuklinowski!… Nyt on minulla jotakin puhuttavaa sinulle!
Kuklinowskin kasvot olivat siniset ja suonet niissä niin pullistuneet kuin olisivat halkeamaisillaan, mutta hänen pullistuneissa ja verestävissä silmissään kuvastui ainakin yhtä paljon kummastusta kuin pelkoa.
— Riisukaa hänet ja ripustakaa orteen! — huusi Kmicic.
Kosma ja Damian alkoivat riisua häntä niin innokkaasti kuin olisivat tahtoneet vaatteitten kera viedä häneltä nahankin.
Neljännestunnin kuluttua Kuklinowski riippui orressa kädet ja jalat sidottuina.
Kmicic asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja alkoi hirveästi herjata häntä.
— No, herra Kuklinowski, — sanoi hän, — kumpi on parempi, Kmicic vai
Kuklinowski?
Sitten hän otti taas käteensä palavan sudin ja astui lähemmäksi.
— Sinun leirisi on nuolen kantaman päässä, tuhat sinun kaltaistasi konnaa valmiina kuulemaan kutsuasi… Sinun ruotsalainen kenraalisi on lähellä, mutta sinä riiput samassa orressa, missä aioit minut kärventää… Tunnetko nyt Kmicicin! Sinä tahdoit olla hänen veroisensa, tarjouduit hänelle toveriksi… Sinä varas, sinä iljetys, verikoira, kurja akka! Sinä herra Roistonheimo, sinä epäsikiö, sinä moukka! Voisin antaa paloitella sinut puukolla kuin kukonpojan, mutta parempi on paistaa sinut elävältä niinkuin aioit tehdä minulle…
Näin sanottuaan hän asetti sudin onnettoman orressa riippujan kylkeä vasten ja piti sitä siinä niin kauan, että palaneen lihan käry levisi riiheen.