Kuklinowski vääntelehti niin että heilui nuorassaan. Hänen silmänsä, jotka olivat luotuina Kmiciciin, ilmaisivat kauheata kipua ja pyysivät armoa. Hänen tukitusta suustaan lähti tukahdettuja valitushuutoja. Mutta sodat olivat kovettaneet Andrzejn sydämen, niin että se ei tuntenut sääliä, varsinkaan pettureita kohtaan.
Otettuaan sudin pois Kuklinowskin kupeesta hän asetti sen vähäksi aikaa tämän nenän alle, poltti pois hänen viiksensä, silmäripsensä ja kulmakarvansa ja sanoi sitten:
— Lahjoitan sinulle henkesi, että voisit vielä muistella Kmiciciä. Riipu tässä huomiseen ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi tänne ihmisiä, ennenkuin palellut kuoliaaksi.
Sitten hän huusi Kosmalle ja Damianille:
— Hevosten selkään!
He lähtivät riihestä.
Puolen tunnin kuluttua levisivät neljän ratsastajan ympärillä tyhjät ja äänettömät kentät. He hengittivät raikasta ilmaa, jossa ei ollut ruudin hajua. Kmicic ratsasti edellä, Kiemliczit hänen jäljessään. Nämä puhelivat hiljaa keskenään, Kmicic rukoili itsekseen aamurukouksia, sillä kohta alkoi päivä sarastaa.
Väliin pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus hänen huuliltaan, kun polte kupeessa kävi sietämättömäksi Mutta samalla hän tunsi olevansa ratsun selässä ja vapaa, ja kun hän ajatteli, että hänen oli onnistunut räjähdyttää rikki suuri tykki ja pelastua Kuklinowskin käsistä sekä lisäksi vielä kostaa hänelle, täytti hänen mielensä niin suuri riemu, että kipu ei hänestä ollut mitään.
Isän ja poikien hiljainen keskustelu oli tällä välin muuttunut äänekkääksi riidaksi.
— Niin, tässä on kukkaro, — sanoi ukko vihaisesti, — mutta missä ovat sormukset? Hänellä oli sormuksia sormissa ja yhdessä oli kivi, joka oli ainakin kahdenkymmenen tshervonetsin arvoinen!