Seurasi jonkin aikaa kestävä äänettömyys.
— Te olette siis olleet Kuklinowskin palveluksessa, — kysyi sitten
Kmicic.
— Niin… kyllä! Ajattelimme, että pysyttelemällä täällä läheisyydessä voimme palvella pyhää veljeskuntaa ja teidän armoanne. Mutta me emme ole taistelleet luostaria vastaan, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Emme ole nauttineet mitään palkkaakaan, sen vain, mitä meidän on onnistunut löytää ruotsalaisten taskuista.
— Kuinka? Ruotsalaistenko?
— Niin, me tahdoimme vaikkapa muurien ulkopuolella palvella Pyhää Neitsyttä. Siksi liikuskelimme öisin leirin ympärillä ja joskus päivälläkin, kun niin sattui, ja kun joku ruotsalainen sattui olemaan erillään toisista, niin me… tuota noin… me hänet…
— Pehmitimme! — lopettivat lauseen Kosma ja Damian.
Kmicic naurahti.
— Saipa Kuklinowski teistä hyvät palvelijat! — sanoi hän. — Tiesikö hän siitä?
— Asetettiin tutkimuskomiteoita, toimitettiin kuulusteluja… Hän tiesi asian ja vaati, senkin roisto, meiltä taalerin jokaisesta päästä… Uhkasi muussa tapauksessa antaa meidät ilmi… Senkin rosvo, nylki köyhiä ihmisiä… Siksipä me olimmekin uskollisia teidän armollenne, sillä teidän armonne on toista maata… Teidän armonne antaa vielä omistaankin, mutta hän otti taalerin joka päästä, hyötyi meidän työstämme, meidän vaivannäöstämme… Hiisi hänet vieköön!
— Minä palkitsen teitä runsaasti siitä, mitä olette tehneet! — sanoi
Kmicic. — En odottanut semmoista teiltä.