Sotamies nosti loimen kulmaa. Näkyviin tulivat kauheat, siniset ja pöhöttyneet kasvot silmät pullollaan. Jäljellejääneet yksityiset viiksien karvat törröttivät kankeina ja hengityksestä huurteisina. Kasvot olivat niin kamalan näköiset, että Müller, vaikka olikin tottunut näkemään monenlaisia kauhuja, peräytyi ja huusi:
— Peittäkää hänet! Tämähän on kauheata! Synkkä äänettömyys vallitsi riihessä.
— Miksi me tänne tulimme? — kysyi Hessenin prinssi sylkäisten. — Nyt ei käy syönti koko päivänä.
Äkkiä Müller sai jonkinmoisen raivokohtauksen, joka lähenteli mielenvikaisuutta. Hänen kasvonsa tulivat sinisiksi, silmät mulkoilivat, ja hän kiristeli hampaitaan. Villi verenhimo valtasi hänet, ja hän tahtoi välttämättömästi kostaa jollekulle. Kääntyen Zbrozekin puoleen hän huudahti:
— Missä on se sotamies, joka tiesi Kuklinowskin olevan riihessä? Tuokaa hänet tänne! Hän on varmaankin osallinen rikokseen!
— En tiedä, onko se sotamies enää täällä! — vastasi Zbrozek. — Kaikki
Kuklinowskin miehet ovat menneet tiehensä.
— Ottakaa hänet sitten kiinni! — huusi Müller raivoissaan.
— Ottakaa itse! — huusi Zbrozek niinikään raivostuen.
Taaskin riippui aivan kuin hiuskarvasta, puhkeaisivatko ruotsalaisten ja puolalaisten kireät välit kahakaksi. Puolalaiset painautuivat lähemmäksi Zbrozekia ja kalisuttivat sapeleitaan.
Samassa kuului ulkoa melua, laukauksia ja kavioitten kapsetta. Riiheen syöksähti ruotsalainen ratsuväen upseeri.