Rajaton riemu valtasi pakkasen, nälän ja tuloksettoman työn näännyttämät sotamiehet.
Wrzeszczowicz oli läsnä kaikkialla, innostutti sotamiehiä, vahvisti sata kertaa päivässä todeksi uutisen maanalaisen käytävän löytymisestä ja pani toimeen kekkereitä.
Tuon riemun kaiku kuului lopulta luostariin asti. Salaman nopeudella levisi muureilla tieto, että miinoja oli jo valmiina luostarin räjähdyttämistä varten. Rohkeimmatkin masentuivat. Naiset ympäröivät itkien priorin asunnon, ojensivat hänen näyttäytyessään lapsia häntä kohti ja huusivat:
— Älä tuhoa viattomia!… Niiden veri tulee sinun päällesi!
Tuo sankari munkin viitassa sai elää raskaampia ja katkerampia päiviä kuin koskaan ennen. Onneksi ruotsalaiset eivät ryhtyneet väkirynnäkköön, koska sillä juuri tahtoivat osoittaa piiritetyille, että eivät enää tarvitse kuulia eivätkä muita aseita, kun he kerran voivat saavuttaa tarkoituksen sytyttämällä vain sytytyslangan. Mutta siksipä pelko luostarissa yhä kasvoi, öisin olivat jotkut kuulevinaan ääntä maan alta ja arvelivat ruotsalaisten siellä liikuskelevan. Suuri osa veljeskuntaakin menetti rohkeutensa ja saapui isä Stradowskin johdolla taivuttamaan prioria ryhtymään neuvotteluihin vihollisen kanssa antautumisesta. Suuri osa aatelia ja sotilaita kannatti heitä. Isä Kordecki kehoitti pitkässä ja innokkaassa puheessa munkkeja ja aatelisia säilyttämään mielenmalttinsa. Puhe vaikuttikin. Taas palasi sydämiin toivo, ja munkit palasivat kirkkoon, sotamiehet muureille.
Lounaisella portilla törähti torvi. Kaikki kiiruhtivat katsomaan, mitä oli tekeillä.
Ruotsalainen sanansaattaja, toi kirjeen.
Munkit kokoontuivat neuvottelusaliin. Kirje oli Wrzeszczowiczilta, ja siinä ilmoitettiin, että jos linnoitus ei antaudu huomiseen mennessä, niin se räjähdytetään ilmaan.
Mutta luostarissa-olijain mielet olivat rohkeat. Olipa jo alettu epäillä koko räjähdyttämisen mahdollisuuttakin.
— Tyhjää peloitusta! — huusivat priori ja aateliset.