— Jos niin on, niin kirjoittakaamme heille, että eivät suotta meitä säälisi, vaan räjähdyttäisivät!
Ja niin todella kirjoitettiinkin.
Samaan aikaan sotamiehet, jotka olivat kokoontuneet kirjeen tuojan ympärille, naureskelivat tämän peloitteluille.
— Hyvä on! — sanoivat he. — Turhaa teidän onkin meitä säästää. Pikemmin vain menemme taivaaseen!
Se taas, joka antoi lähetille vastauskirjelmän, sanoi tälle:
— Älkää kuluttako turhaan sanoja ja aikaa!… Ahdistaahan teitä puutekin, kun taas meillä, Jumalan kiitos, ei ole mitään hätää.
Näin meni myttyyn Wrzeszczowiczin viimeinenkin juoni. Kun vielä päivä oli kulunut, havaittiin, miten perusteettomia uhkailut olivat olleet, ja rauha palasi luostariin.
Joulu lähestyi. Vanha kerjäläisvaimo toi Müllerille isä Kordeckilta kirjeen, jossa pyydettiin aselepoa. Vahdit ja upseerit nauroivat ja pilkkasivat näin harvinaista lähettilästä, mutta kerjäläisvaimo vastasi: — Kukaan muu ei tahtonut lähteä, koska te kohtelette lähettiläitä kuin rosvot, mutta minä läksin leipäpalan tähden. Minulla ei ole enää pitkä aika elettävänä maan päällä, ja teitä minä en pelkää. Jos ette sitä usko, niin olenhan vallassanne.
Mutta hänelle ei tehty mitään pahaa, vieläpä Müller, tahtoen taas koettaa myönnytysten vaikutusta, suostui priorin pyyntöön.
Tuli joulun aatto. Hämärän tultua valaistiin koko luostari joulukynttilöillä. Oli tyyni ja kaunis, mutta kylmä ilta. Ruotsalaiset sotamiehet, jotka kylmästä kohmettuneina seisoivat valleilla, katselivat kaukaa luostarin tummille muureille, ja heidän mieleensä muistuivat lämpimät majat kotimaassa, vaimo, lapset ja kynttilöin koristetut kuuset, ja monesta rautaan puetusta rinnasta kohosi kaipauksen, murheen ja epätoivon huokaus.