Mutta luostarissa istuivat piiritetyt oljilla peitettyjen pöytien ääressä ja mursivat joululeipää. Ilo ja rauha säteili kaikkien kasvoista, sillä jokainen aavisti, olipa melkein varmakin, että koettelemusten aika pian on ohi.
— Huomenna taas aloitetaan pommitus, mutta se on viimeinen kerta, — sanoivat munkit ja sotilaat. — Kenet Jumala on määrännyt kaatumaan, hän olkoon kiitollinen, sillä joka jouluna kuolee uskon puolesta, sille ovat taivaan portit avoinna, ja hän tulee autuaaksi.
He toivottivat toisilleen menestystä, pitkää ikää tahi taivaallista kruunua, ja sellainen rauha täytti kaikki sydämet, kuin kaikki vaara jo olisi ohi.
Priorin vieressä oli yksi tuoli tyhjänä. Pöydällä tämän tuolin kohdalla oli nippu joululeipää, joka oli sidottu taivaansinisellä nauhalla.
Kun kaikki olivat istuutuneet pöytään, mutta kukaan ei käynyt tuolle tyhjälle paikalle, sanoi Zamoyski:
— Ketä varten, kunnioitettu isä, on tuo paikka?
— Ei ketään varten, — vastasi priori, — vaan sen nuoren miehen muistoksi, jota kaikki rakastivat kuin omaa poikaansa ja jonka sielu nyt katsoo meitä iloiten siitä, että olemme säilyttäneet hänet kiitollisessa muistossa.
— Totisesti! — sanoi Zamoyski. — Hänellä on nyt parempi olo kuin meillä. Olemme hänelle kiitollisuuden velassa.
Kyynelet nousivat isä Kordeckin silmiin. Czarniecki sanoi:
— Vähäisempiäkin urotöitä kuin hänen mainitaan aikakirjoissa. Jos Jumala antaa minun elää kauan ja joku minulta kysyy, kuka oli vanhan ajan sankarien veroinen soturi, niin vastaan: Babinicz.