Upseerit, jotka alussa olivat kuunnelleet puhujaa välinpitämättöminä ja ylimielisinä, alkoivat nyt kuunnella tarkemmin.
— Antaa luostarin maksaa meille jonkinmoiset lunnaat, — jatkoi Wrzeszczowicz. — Silloin ei sanota, että emme voineet sitä valloittaa, vaan sanotaan, että emme tahtoneet.
— Mutta suostuvatko he? — kysyi Hessenin prinssi.
— Takaan sen päälläni, — sanoi Weyhard, — ja enemmälläkin: sotilaskunniallani!
— Se ei ole mahdotonta, — sanoi äkkiä Sadowski. — Olemme saaneet kylliksemme tästä piirityksestä, mutta niin on heidänkin laitansa. Mitä teidän ylhäisyytenne tästä ajattelee?
Müller kääntyi Wrzeszczowiczin puoleen:
— Monta raskasta hetkeä, raskaampaa kuin koskaan elämässäni, on minulle tuottanut teidän neuvojenne seuraaminen, herra kreivi, mutta tästä viimeisestä olen teille kiitollinen.
Kaikki huokasivat helpotuksesta. Todellakaan ei enää voinut olla kysymystä muusta kuin kunnian pelastamisesta.
Seuraavana päivänä kokoontuivat upseerit miehissä kuulemaan priori Kordeckin vastausta Müllerin kirjeeseen, jossa esitettiin lunnaitten maksamista ja joka oli lähetetty varhain aamulla.
Saatiin odottaa kauan. Müller koetti olla iloisen näköinen, mutta hänen iloisuutensa vaikutti teennäiseltä. Ei yksikään upseereista voinut istua paikallaan. Kaikkien sydämet löivät rauhattomasti.