Hessenin prinssi ja Sadowski seisoivat ikkunan luona ja keskustelivat matalalla äänellä.
— Mitä luulette? Suostuvatko he? — kysyi edellinen.
— Kaikki puhuu suostumisen puolesta. Kenpä ei haluaisi vapautua tämmöisestä kauheasta vaarasta muutaman tuhannen taalerin hinnasta, etenkin kun munkeilla ei ole tahi ainakaan ei pitäisi olla maallisen kunnian himoa eikä sotilaallisia kunniakäsityksiä. Pelkään vain kenraalin pyytäneen liikaa.
— Paljonko hän määräsi?
— Neljäkymmentätuhatta taaleria munkeilta ja kaksikymmentätuhatta aatelisilta! No, pahimmassa tapauksessa he tinkivät.
— Suostukaamme, Jumalan tähden suostukaamme! Jos tietäisin heidän olevan rahan puutteessa, niin tarjoaisin omistani, kunhan päästäisivät meidät kunnialla menemään.
— Sanonpa teidän ylhäisyydellenne, että vaikka tällä kertaa pidän Wrzeszczowiczin neuvoa hyvänä ja luulen heidän maksavan lunnaat, niin olen kuitenkin semmoisessa kuumeessa, että kestäisin mieluummin kymmenen taistelua kuin tämän odotuksen.
— Uh, olette oikeassa! Mutta tuo Wrzeszczowicz… hän voi vielä päästä korkealle…
— Vaikka hirsipuuhun!
Keskustelijat eivät arvanneet oikein. Kreivi Weyhard Wrzeszczowiczia odotti vielä kaameampi kohtalo.