— On, on kuin onkin jo aika lähteä täältä!
Vähitellen kaikki taas rauhoittuivat, mutta kiusallinen vaikutelma jäi jäljelle. Kenraali ja upseerit palasivat taas sisälle ja odottivat kärsimättömästi. Yksinpä Wrzeszczowiczinkin tähän saakka liikkumattomat kasvot ilmaisivat levottomuutta.
Viimein kuului eteisestä kannusten kilinää, ja sisälle tuli torvensoittaja posket punaisina pakkasesta ja viikset kuurassa.
— Vastaus luostarista! — sanoi hän antaen värilliseen vaatteeseen laitetun, nuoralla kiinni köytetyn käärön.
Müllerin kädet vapisivat, ja hän olisi mieluummin leikannut nuoran poikki kuin ryhtynyt hitaasti aukomaan solmuja. Parikymmentä silmää oli tähdättynä kääröön, upseerit tuskin uskalsivat hengittää.
Kenraali kiersi auki käärön, ja pöydälle putosi nippu joululeipiä.
Silloin hän kalpeni, ja vaikka selitykset olivat tarpeettomat, niin hän sanoi:
— Puolalaista joululeipää!
— Eikö muuta? — kysyi joku joukosta.
— Ei mitään muuta! — vastasi kenraali kuin kaiku.