Syntyi hiljaisuus, jota keskeytti vain silloin tällöin läähätys, hampaiden kiristys tahi sapelin kalina.
— Herra Wrzeszczowicz! — sanoi Müller uhkaavalla äänellä.
— Hän ei ole täällä! — vastasi yksi upseereista. Ja taas syntyi äänettömyys.
Sen sijaan seuraavana yönä oli liikettä leirissä. Heti pimeän tultua alkoi kuulua komentosanoja, suurten ratsumiesjoukkojen liikehtimistä, jalkaväen säännöllistä astuntaa, hevosten hirnumista, kuormien ratinaa, tykkien kumeata kolinaa, aseitten kalinaa, puheen sorinaa ja huutoja.
— Alkaneeko aamulla taas uusi hyökkäys? — kyselivät vahdit porteilla.
Mutta he eivät voineet nähdä mitään, sillä illalla oli taivas mennyt pilveen ja alkoi sataa runsaasti lunta. Suuret, valkoiset lumihiutaleet peittivät kaikki näkyvistä. Kello viiden tienoissa aamulla vaikenivat kaikki äänet, mutta lunta putoili yhä tiheään. Muureille ja sen sakaroille syntyi uusia muureja ja uusia sakaroita. Lumi peitti koko luostarin ja kirkon aivan kuin kätkeäkseen sen hyökkääjien katseilta ja suojellakseen sitä tuliammuksilta.
Viimein alkoi päivä sarastaa. Kellot olivat jo kutsuneet aamurukoukseen, kun eteläisellä portilla vartioivat sotamiehet kuulivat hevosen hirnuntaa. Portin edustalla seisoi talonpoika aivan lumisena. Hänen takanaan oli matala, puinen reki, jonka eteen oli valjastettu laiha hevoskaakki.
Talonpoika alkoi hakata käsiään yhteen, hyppiä jalalta toiselle ja huutaa:
— Avatkaa, hyvät ihmiset!
— Kuka siellä? — kysyttiin muurilta.