— Valehtelet, valehtelet kuin koira! Herra eversti, kukapa olisi voinut tietää, että teidän armonne olisi asunnossamme! Totisesti, en usko vielä silmiäni!
— Minä tässä olen omassa persoonassani, — sanoi Kmicic ojentaen hänelle kätensä.
— Oi, Jeesus — vastasi ukko. — Sellainen vieras korvessa. Mitä me täällä teidän armollenne tarjoaisimme? Enpä tiedä, millä kestitsisimme.
Hän kääntyi poikiensa puoleen:
— Menkää pian, senkin tolvanat, tuomaan kuopasta simaa!
— Anna avain, isä! — sanoi toinen pojista.
— Avain sinulle? Tunnen sinut, senkin mustalainen. Itse juot enemmän kuin tuot tänne. Mitä? Menen itse. Kas vain, avaimen olisi tahtonut. Menkää vierittämään kannot pois edestä, minä itse avaan ja tuon.
— Teidän kellarinne on siis kantojen peitossa, herra Kiemlicz? — sanoi
Kmicic.
— Kuinka muuten mikään säilyisi tämmöisten rosvojen parissa! — vastasi ukko vilkaisten poikiinsa. — He olisivat valmiit syömään isänsäkin. Tässäkö te vielä olette? Menkää vierittämään kannot pois! Näinkö te tottelette isäänne?
Nuorukaiset lähtivät kiireesti majan taakse kantokasan luo.