— Taitaa olla, kuten ennenkin, huonot välit poikien kanssa? — kysyi
Kmicic.
— Kuinka niiden kanssa voisi olla hyvissä väleissä… Tapella ne osaavat ja saalista hankkia myöskin, mutta kun on jaettava isän kanssa, niin suurella riidalla saa heiltä osansa. Olkaa hyvä, herra eversti, käykää majaan, täällä on kylmä.
Ukko Kiemlicz puhui omituisen terävällä ja äreällä äänellä ja vilkuili puhuessaan levottomasti ympärilleen. Hän oli kookas, luiseva mies, kasvot aina vihaiset ja tyytymättömät. Kmiciciä kohtaan hän esiintyi sitä nöyremmin, mitä enemmän hänessä heräsi entistä päällikköään kohtaan palvelemisen halu, pelko, kenties myös ihmettely, ehkäpä kiintymyskin.
Kmicic tunsi hyvin Kiemliczit. Isä ja kaksi poikaa olivat olleet hänen palveluksessaan siihen aikaan, kun hän omin päin kävi sotaa Chowańskia vastaan Valko-Venäjällä. He olivat rohkeita sotureita ja yhtä julmia kuin rohkeita. Niiden monenlaisten kulkurien joukossa, joista Kmicicin osasto oli kokoonpantu ja jotka päivällä joivat ja tuhlasivat sen, mitä yöllä olivat verisessä kahakassa viholliselta riistäneet, herättivät Kiemliczit huomiota suurella ahneudellaan. Erikoinen halu heillä oli anastaa hevosia, ja näitä he sitten möivät taloihin ja kyliin. Isä tappeli yhtä uljaasti kuin hänen kaksoispoikansa, mutta otti näiltä joka taistelun jälkeen parhaan osan saaliista valitellen samalla kärsivänsä vääryyttä ja uhkaillen heitä isän kirouksella. Pojat murisivat vastaan, mutta olivat luonnostaan hieman typeriä ja alistuivat isän komentoon. Huolimatta alituisista riidoistaan he pysyivät toistensa rinnalla taisteluissa eivätkä säästäneet itseään. Toverit eivät pitäneet heistä, mutta kaikki heitä pelkäsivät sillä taistelussa he olivat hirmuisia. Ainoastaan Kmicic herätti heissä käsittämätöntä pelkoa.
Joukko-osaston keskuudessa kerrottiin heidän koonneen suuria aarteita, mutta ei kukaan tiennyt varmasti, oliko siinä perää. Eräänä päivänä Kmicic lähetti heidät viemään erästä määrää hevosia, ja sille tielleen he katosivat. Kmicic arveli heidän saaneen surmansa, mutta sotamiehet sanoivat heidän paenneen vieden hevoset mukanaan, sillä kiusaus oli ollut liian suuri. Nyt, kun Andrzej tapasi heidät terveinä, kun vajassa hirnui joukko hevosia ja kun ukon iloon ja nöyryyteen näkyi sekaantuvan levottomuutta, ajatteli Andrzej, että sotamiehet sittenkin olivat olleet oikeassa.
Astuttuaan majaan hän istuutui vuoteelle, katsoi ukkoa suoraan silmiin ja kysyi ankarasti:
— Kiemlicz, missä minun hevoseni ovat?
— Ah Jeesus, armahin Jeesus! — vaikeroi ukko. — Zoltarenkon miehet hyökkäsivät kimppuumme, ryöstivät, haavoittivat ja ajoivat takaa kokonaista kuusitoista penikulmaa, niin että hädin tuskin pelastimme henkemme. Oi pyhä Neitsyt! Emme enää voineet löytää teidän armoanne emmekä joukko-osastoa. He ajoivat meidät tänne korpeen kurjuuteen ja nälkään, tähän majaan, tänne suolle.. Jumalan kiitos, teidän armonne on elossa ja terveenä, vaikka näkyy haavoittuneen… Kas, poikaseni ovat menneet kantoja vierittämään ja kadonneet. Mitä ne veijarit siellä puuhailevat?… Nälkää ja kurjuutta täällä on, ei muuta mitään. Elätämme itseämme sienillä, mutta teidän armoanne varten löytyy jotakin naukattavaa ja haukattavaa… Niin meiltä hevoset vietiin, ryöstettiin.
Nyt tulivat sisään ukon kaksi poikaa, Kosma ja Damian. He olivat rotevia, kömpelötekoisia, suuripäisiä miehiä, joilla oli tuuhea ja harjaskankea tukka. He pysähtyivät oven suuhun, ja Damian lausui:
— Kannot on vieritetty.