— Varmaankin olette kaukaa saapunut, kun ette tiedä, kuka se on? — vastasi puhuteltu.
— Totta on, että tulen kaukaa, ja siksi kysynkin siinä toivossa, että minulle se hyväntahtoisesti sanotaan.
— Se on kuningas.
— Herra Jumala! — huudahti Kmicic. Samassa pappi alkoi lukea evankeliumia, ja kuningas nousi.
Andrzej näki nääntyneet, keltaiset kasvot, jotka olivat kuultavat kuin vaha. Kuninkaan silmät olivat kosteat ja silmäluomet punehtuneet. Koko maan kohtalot näyttivät painaneen leimansa noihin jaloihin kasvoihin — niin paljon kärsimystä niissä kuvastui. Unettomat yöt, jotka oli vietetty rukouksessa ja murheessa, kaikkien hylkäämän maanpakolaisen katkera kohtalo, mahtavien kuninkaitten pojan, pojanpojan ja pojanpojanpojan loukattu majesteetti, suru, jota hänelle niin runsaasti olivat tuottaneet omat alamaiset, sen maan kiittämättömyys, jonka hyväksi hän oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä — kaikki tuo oli luettavana hänen kasvoistaan kuin avoimesta kirjasta. Mutta samalla näkyi niistä niin suuri ja loppumaton hyvyys, että suurimpienkin petturien ja kaikkein syyllisimpienkin tarvitsi vain ojentaa kätensä tälle isälle tullakseen vastaan otetuiksi ja saadakseen anteeksi tekemänsä vääryydet.
Kmicicistä tuntui häntä katsellessaan, kuin rautainen koura olisi puristanut sydäntä. Sääli valtasi hänen mielensä, ja äärettömän syyllisyyden tunto sai polvet vapisemaan, koko hänen ruumiinsa värisi, ja aivan uusi tunne syntyi hänen sydämessään. Yhdessä hetkessä hän kiintyi niin koko sydämellään tuohon kärsivään majesteettiin, että tunsi tämän isän ja kuninkaan olevan hänelle kaikkea muuta maailmassa rakkaamman, tunsi olevansa valmis antamaan hänen tähtensä verensä ja henkensä, kestämään kidutusta ja mitä tahansa. Hänessä kuoli huimapää aatelismies ja sen sijalle syntyi yhdessä hetkessä rojalisti, joka koko sydämestään oli uskollinen kuninkaalleen.
— Hän on meidän kuninkaamme, meidän onneton kuninkaamme! — toisteli hän itsekseen aivan kuin huulillaan todistaakseen sen, mitä silmät näkivät ja sydän tunsi.
Jan Kasimir polvistui uudelleen ja vaipui rukoukseen. Pappi poistui, kirkossa syntyi liikettä, mutta kuningas oli yhä polvillaan.
Mutta se aatelismies, jota Kmicic oli nykäissyt, tuli nyt Andrzejn viereen.
— Kuka te olette? — kysyi hän.