Andrzej lankesi kuninkaan jalkoihin. Jan Kasimir kumartui ja alkoi nostaa häntä käsivarsista.
— Sitten, — huusi hän, — sitten myöhemmin! Nouskaa, Herran tähden, nouskaa! Sanokaa pian… Onko luostari valloitettu?
Kmicic nousi kyynelet silmissä ja huudahti kiihkeästi:
— Ei ole valloitettu, teidän majesteettinne, eikä valloiteta!
Ruotsalaiset on lyöty! Heidän suurin tykkinsä on räjähdytetty rikki!
Heidän keskuudessaan vallitsee pelko, nälkä, onnettomuudet! He
miettivät jo peräytymistä!
— Ylistys olkoon sinulle, taivaan kuningatar! — sanoi kuningas.
Hän kääntyi kirkon ovea kohti, otti hatun päästään ja menemättä peremmälle polvistui oven luo. Nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan.
Rukoiltuaan kuningas nousi rauhallisena ja kasvot kirkkaina. Hän kysyi
Kmicicin nimeä ja sanoi:
— Saattakoon herra Lugowski heti herra Babiniczin asuntoomme.
Neljännestunnin kuluttua Kmicic seisoi kuninkaan huoneessa ylhäisen seuran edessä. Kuningas odotti vain kuningatarta käydäkseen aikaiselle aamiaiselle. Kun Maria Ludwika hetken kuluttua saapui, huudahti Jan Kasimir heti hänet nähtyään:
— Częstochowo pitää puoliaan! Ruotsalaiset peräytyvät! Tässä on herra
Babinicz, joka tulee sieltä ja tuo nämä tiedot.