Kuningattaren mustat silmät katsoivat tutkivasti nuoren miehen kasvoihin ja nähdessään niiden vilpittömän ilmeen alkoivat säteillä ilosta. Kmicic kumarrettuaan syvään katsoi kuningattareen rohkeasti, niinkuin totuus voi katsoa.
— Te otatte raskaan painon sydämeltämme, — sanoi kuningatar, — ja suokoon Jumala, että se ennustaisi onnellisemman ajan alkua. Tuletteko suoraan Częstochowon edustalta?
— Ei hän tule Częstochowon edustalta, vaan sanoo tulevansa itse luostarista! Hän on sen puolustajia! — huudahti kuningas. — Kallis vieras!… Kunpa joka päivä tulisi sellaisia! Mutta antakaahan hänelle puheenvuoro… Kertokaa, hyvä ystävä, kuinka te puolustauduitte ja kuinka Jumalan käsi teitä kaitsi!
Kmicic aikoi ryhtyä kertomaan, mutta samassa saapui sisälle uusia arvohenkilöitä. Tuli paavin lähettiläs, sitten primas Leszczynski, kuuluisa saarnamies pappi Wydzga, valtakunnan kansleri Koryciński ynnä muita, jotka eivät olleet hylänneet kuningasta onnettomuudessa ja tahtoivat mieluummin syödä hänen kanssaan maanpakolaisen karvasta leipää kuin olla uskottomia.
Kuningas oli kiireissään kuulemaan uutisia eikä paljon välittänyt aamiaisestaan, vaan lausui:
— Kuulkaa, hyvät herrat! Kuulkaa, vieras tuo Częstochowosta hyviä uutisia… Itse Jasna Górasta! Ylhäiset herrat katselivat uteliaina Kmiciciä, joka seisoi aivan kuin tuomioistuimen edessä, mutta ei joutunut vähääkään hämilleen ja aloitti kaikkien istuuduttua paikoilleen kertomuksensa.
Oli helppo huomata hänen puhuvan totta, sillä hän puhui selvästi ja ytimekkäästi niinkuin sotilas, joka oli itse kaikki nähnyt ja kokenut. Hän puhui priori Kordeckista kuin pyhästä profeetasta, ylisti pilviin asti Zamoyskia ja Czamieckia, kertoi muista luostarin puolustajista eikä unohtanut ketään muita kuin itsensä ja selitti koko menestyksen Pyhän Neitsyen ansioksi.
Kuningas ja ylhäiset henkilöt kuuntelivat ihmetellen. Arkkipiispa kohotti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti, pappi Wydzga käänsi kertomuksen kohta kohdalta paavin lähettiläälle, jotkut herroista pitelivät päätään, toiset löivät rintaansa.
Kun sitten Kmicic kuvaili viimeisiä hyökkäyksiä ja kertoi, miten Müller tuotti järeitä tykkejä Krakovasta, niiden joukossa sellaisen kolubriinin, joka pystyi särkemään ei vain Częstochowon, vaan minkä muurin tahansa, niin vallitsi kuolemanhiljaisuus ja kaikkien katseet olivat kiintyneet hänen huuliinsa.
Mutta Andrzej keskeytti äkkiä kertomuksensa, ja hänen hengityksensä muuttui kiihkeämmäksi, puna nousi hänen poskilleen, hän rypisti kulmakarvojaan, nosti päänsä pystyyn ja sanoi: