— Nyt minun täytyy puhua itsestäni, vaikka mieluummin olisin puhumatta… Ja jos sanon semmoista, mikä saattaa tuntua kerskailulta, niin Jumala on todistajani, että en tee sitä palkinnon toivossa, sillä semmoista en pyydä, koska suurin palkinto minulle on saada vuodattaa vertani kuninkaan puolesta…
— Puhukaa vapaasti, me uskomme teitä! huusi kuningas. — Siis tuo kolubriini?…
— Tuo kolubriini… minä hiivin yöllä linnoituksesta ja räjähdytin sen ruudilla rikki!
— Laupias Jumala! — huudahti kuningas. Mutta tämän huudahduksen jälkeen vallitsi äänettömyys, jonka oli synnyttänyt yleinen hämmästys. Kaikki katselivat nuorta miestä, joka seisoi silmät säkenöiden, puna poskilla ja pää ylpeästi pystyssä. Mutta niin paljon oli hänen olemuksessaan tällä hetkellä peloittavaa ja hurjaa uljuutta, että jokainen uskoi hänen todella kykenevän semmoiseen tekoon.
— Kuinka te sen teitte? — kysyi kuningas. Kmicic kertoi tapahtuman kulun.
— En usko korviani! — sanoi kansleri Koryciński.
— Hyvät herrat! — sanoi kuningas arvokkaasti.
— Me emme tietäneet, kuka on edessämme. Ei ole vielä hukassa valtakunta niin kauan kuin se synnyttää tällaisia ritareita ja kansalaisia.
— Tämä mies voi sanoa itsestään: »Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae!» — sanoi pappi Wydzga, joka mielellään siteerasi kirjailijoita kaikissa tilaisuuksissa.
— Tämä on todella uskomatonta! — sanoi kansleri uudelleen. — Kertokaa, miten selvisitte hengissä tästä ja miten pääsitte tulemaan ruotsalaisten joukkojen läpi!