— Räjähdys saattoi minut tainnoksiin, — sanoi Kmicic, — ja aamulla ruotsalaiset löysivät minut siinä tilassa. Siellä minut ensi tilassa tutkittiin, ja Müller tuomitsi minut kuolemaan.
— Pääsitte siis pakenemaan?
— Joku Kuklinowski pyysi minut Mülleriltä haltuunsa kiduttaakseen minua, sillä hänellä oli vihaa minua kohtaan…
— Se on tunnettu roisto ja rosvo, olemme kuulleet siitä! — sanoi eräs herroista. — Hänen joukkonsa on Müllerin kanssa Częstochowon edustalla… Se pitää paikkansa.
— Tuo Kuklinowski oli käynyt Müllerin lähettiläänä luostarissa ja koettanut yksityisesti houkutella minua petturuuteen… Silloin minä iskin häntä päin naamaa ja potkaisin menemään. Sen vuoksi hän vihasi minua.
— Siinä on oikea aatelismies sormenpäitä myöten! — huudahti kuningas ilostuen. — Semmoiselle ei pidä mennä joutavia puhumaan… Müller siis antoi teidät Kuklinowskille?
— Aivan niin, teidän majesteettinne! Tämä sulkeutui kanssani tyhjään riiheen muutamia miehiä mukanaan. Minut sidottiin köysillä orteen, ja hän alkoi minua kiduttaa, polttaa, kärventeli kylkeäni.
— Hyvä Jumala!
— Äkkiä hänet kutsuttiin Müllerin luo, ja silloin tuli kolme aatelismiestä, eräät Kiemliczit, hänen sotilaitaan, jotka olivat aikaisemmin olleet minun palveluksessani. He tappoivat vahdit ja päästivät minut pinteestä.
— Ja te pakenitte. Nyt ymmärrän! — sanoi kuningas.