— Ei, teidän majesteettinne! Odotimme kunnes Kuklinowski palasi. Sitten minä ripustutin hänet samaan orteen ja kärvensin vuorostani häntä.
Tapahtumaa muistellessaan Kmicic punehtui uudelleen, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua kuin suden silmät.
Mutta kuningas, jossa epätoivo helposti vaihtui iloisuudeksi, arvokkuus leikillisyydeksi, alkoi takoa käsiään pöytään ja huusi nauraen:
— Se oli oikein hänelle! Petturi ei ansainnut parempaa kohtelua!
— Jätin hänet henkiin, — sanoi Kmicic, — mutta aamuun mennessä hän lienee paleltunut kuoliaaksi.
— Se oli verraton temppu! Enemmän vain semmoisia! — huusi kuningas, joka nyt oli tullut täydelleen hyvälle tuulelle. — Itse sitten tulitte noitten sotilaitten kanssa tänne? Mitkä olivatkaan niiden nimet?
— Kiemlicz, isä ja kaksi poikaa.
— Mater mea de domo Kiemlicz est, — sanoi arvokkaasti Wydzga.
— Näkyy siis olevan sekä ylhäisiä että alhaisia Kiemliczejä! — sanoi Kmicic iloisesti. — Mutta nämä eivät ainoastaan ole alhaisia, vaan suorastaan heittiöitä, mutta oivallisia sotamiehiä ja minulle uskollisia.
Tällä välin kuiskutteli kansleri Koryciński jotakin Gnesenin arkkipiispan korvaan ja lausui sitten: