— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti Andrzej. — Minä itse haluan sitä, pyydän tätä armon osoituksena, että minua ei kukaan, olipa miten ylhäinen tahansa, täällä loukkaisi. Huonopa on palkinto kaikista kärsimyksistäni! Minä en tahdo palkintoa, mutta tahdon, että minua uskotaan. Pistäköön epäuskoinen Tuomas kätensä haavoilleni!
— Minä en ole epäuskoinen! — sanoi kuningas.
— Itse totuus puhui hänen sanoissaan! — lisäsi Maria Ludwika. — Minä en erehdy ihmisistä.
Mutta Kmicic pani kätensä ristiin.
— Hyvät herrat, sallikaa toki! Tulkoon joku kanssani syrjään, sillä sietämätöntä on minulle olla täällä epäluulon alaisena.
— Minä tulen! — sanoi nuori hoviherra Tiesenhausen.
Hän vei Andrzejn toiseen huoneeseen, mutta sanoi hänelle heidän mennessään:
— En lähtenyt siksi, että en uskoisi, sillä uskon, mutta tahdoin puhua kanssanne. Olemme Liettuassa jossakin tavanneet toisemme. Nimeänne en voi muistaa, sillä mahdollista on, että olen nähnyt teidät kasvavana ja ollut itsekin silloin poikaiässä.
Kmicic katsoi poispäin peittääkseen hämminkinsä.
— Kenties joillakin herrainpäivillä. Isävainaja otti usein minut mukaansa, jotta näkisin julkista elämää.