— Nämä ovat tärkeitä asioita! — sanoi arkkipiispa Leszczynski. — Onko todellakin lähetystöjä hetmanien sotajoukoista käynyt Częstochowon luona?
— Sen olen kuullut omilta miehiltäni, noilta Kiemliczeiltä, — vastasi Andrzej. — Zbrozekin ja Kalińskin joukoissa puhuivat kaikki siitä ääneen välittämättä Mülleristä ja ruotsalaisista. Nuo Kiemliczit eivät olleet muuriensa sisäpuolelle suljettuina, vaan tekemisissä maailman kanssa, keskusteluissa aatelin ja sotamiesten kera… Voin heidät toimittaa teidän eteenne, niin he saavat itse kertoa, kuinka koko maa kuohuu. Hetmanit yhtyivät pakosta ruotsalaisiin, sillä paha henki oli riivannut sotajoukon, mutta nyt tuo sama sotajoukko päinvastoin tahtoo palata kuuliaisuuteen.
— Meidän tietomme käyvät yhteen sen kanssa, mitä tämä ritari kertoo, — sanoi kansleri. — Ja jos lähetystöjä jo liikkuu rykmenttien keskuudessa, niin se on huomattava seikka, sillä se osoittaa, että hedelmä jo on kypsä ja aika tullut…
— Entä Koniecpolski? — sanoi kuningas. —
Ja monet muut, jotka vielä ovat vihollisen puolella, katsovat hänen silmiinsä ja vakuuttavat hänelle uskollisuuttaan?
Ei kukaan vastannut tähän mitään. Kuningas tuli alakuloiseksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
Vähän ajaa kuluttua hän puhui:
— Jumala näkee sydämeemme ja tietää, että olemme valmis lähtemään liikkeelle vaikka tänä päivänä, eikä meitä pidätä ruotsalaisten mahti, vaan kansamme onneton häilyväisyys, kun se aivan kuin Proteus alati muuttaa muotoaan. Voimmeko luottaa siihen, että tuo mielenmuutos on vilpitön ja pysyväinen? Voimmeko uskoa tätä kansaa, joka niin äskettäin meidät hylkäsi ja niin kevyin mielin liittyi vihamieheen omaa kuningastaan, omaa isänmaataan ja omaa vapauttaan vastaan? Suru ja häpeä ahdistavat sydäntämme alamaistemme tähden. Onko historiassa missään esimerkkejä tämmöisestä? Mikä kuningas on nähnyt niin paljon petturuutta, kenet on sillä tavoin hylätty? Muistakaa, hyvät herrat, vain sitä, että me sotajoukkomme keskuudessa, niiden keskuudessa, joiden velvollisuus oli puolustaa meitä, emme voineet olla turvassa, vieläpä — se on katkeraa sanoa! — suorastaan henkemme oli vaarassa. Jos meidän piti jättää isänmaamme ja etsiä täältä turvaa, niin ei se tapahtunut sen vuoksi, että pelkäsimme vihollistamme ruotsalaista, vaan koska tahdoimme säästää omia alamaisiamme, omia lapsiamme, kuninkaanmurhasta ja isänmurhasta.
— Armollinen kuningas! — huudahti Kmicic. — Raskaasti on kansamme rikkonut, ja syystä sitä lyö Jumalan käsi, mutta — kautta Kristuksen! — tämän kansan keskuudesta ei olisi löytynyt semmoista, joka olisi nostanut kätensä Herran voidellun pyhää persoonaa vastaan!
— Te ette semmoista usko, koska olette kunnon mies, — vastasi kuningas, — mutta meillä on kirjeitä ja todistuksia. Katkerasti maksoivat meille Radziwillit ne hyvät työt, joita heille teimme, mutta sittenkin Boguslawissa, vaikka hän on petturi, heräsi omatunto, eikä hän tahtonut olla vehkeilemässä henkeämme vastaan, vaan ensimmäisenä meille siitä ilmoitti.