— Mistä vehkeilystä? — kysyi Kmicic hämmästyen.
— Hän ilmoitti meille, — sanoi kuningas, — että eräs mies oli tarjoutunut hänelle sadasta tshervonetsista toimittamaan meidät elävänä tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.
Väristys kulki läpi koko kuninkaan seurueen, ja Kmicic sai vaivoin änkyttäneeksi kysymyksen:
— Kuka oli semmoinen mies?… Kuka?…
— Joku Kmicic — vastasi kuningas.
Veri syöksähti Andrzejn päähän, maailma musteni hänen silmissään, ja hän huusi peloittavalla, mielettömällä äänellä:
— Se on valhe! Ruhtinas Boguslaw valehtelee kuin koira! Armollinen kuningas, teidän majesteettinne, älkää uskoko tuota petturia! Hän on sen tehnyt tahallaan häväistäkseen vihamiestään ja peloittaakseen teitä, kuninkaani ja herrani!… Tuo petturi!… Kmicic ei olisi uskaltanut sitä!…
Andrzej alkoi äkkiä huojua. Hänen voimansa, joita piiritys, retki ruotsalaisten leiriin ja Kuklinowskin kidutuskeinot olivat vähentäneet, pettivät nyt kokonaan, ja hän kaatui tiedottomana kuninkaan jalkoihin.
Hänet nostettiin maasta ja vietiin toiseen huoneeseen, jossa kuninkaan lääkäri ryhtyi häntä tutkimaan. Ylhäiset herrat eivät voineet käsittää, miksi kuninkaan sanat niin suuresti olivat järkyttäneet tuota aatelismiestä.
— Joko hän on niin uskollinen, että pelkkä tuollaisen rikoksen mainitseminen sai hänet pyörtymään, tahi hän on tuon Kmicicin sukulainen, — sanoi Krakovan kastellaani.