— Täytyy häntä kuulustella, — sanoi kansleri Koryciński. — Ne siellä Liettuassa ovat kaikki sukua toisilleen, niinkuin muuten on asian laita meilläkin.
Tiesenhausen sanoi:
— Teidän majesteettinne! Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa tuosta aatelismiehestä… mutta ei pidä vielä liiaksi luottaa häneen… Varmaa on, että hän on palvellut Częstochowossa. Hänen kylkensä on poltettu, eivätkä munkit ole sitä missään tapauksessa tehneet, sillä Jumalan palvelijoina he eivät saa pettureitakaan eikä vakoojia niin kohdella. Mutta jotakin pyörii päässäni, mikä vie minulta luottamuksen häneen… Katsokaahan, olen tavannut hänet Liettuassa jossakin… kasvavana poikana vielä, kenties joillakin herrainpäivillä tahi jossakin juhlassa, en voi muistaa missä…
— No, ja mitä siitä sitten? — kysyi kuningas.
— Hän… minusta tuntuu siltä… hänen nimensä ei ollut Babinicz.
— Olkaa varovainen! — sanoi kuningas. — Olette nuori ja epätarkka havainnoissanne ja olette helposti voinut sekoittaa asioita. Olipa hän Babinicz tahi ei, niin miksi emme luottaisi häneen? Vilpittömyys ja totuus näkyvät hänen muodostaan ja sydän on ilmeisesti kultainen. Emme voisi luottaa itseemmekään, jos emme luottaisi sotilaaseen, joka on vuodattanut verta meidän ja isänmaan puolesta.
— Enemmän hän ansaitsee luottamusta kuin ruhtinas Boguslawin kirje, — sanoi äkkiä kuningatar. — Kiinnitän teidän majesteettinne huomiota siihen, että tuossa kirjeessä ei voi olla sanaakaan totta. Radziwilleille oli tärkeätä, että menettäisimme rohkeutemme, ja saattaa helposti ajatella, että ruhtinas Boguslaw samalla tahtoi tuhota jonkun vihollisensa ja jättää itselleen jonkin peräytymistien sen varalta, että onni kääntyisi.
— Jos en olisi tottunut siihen, — sanoi arkkipiispa, — että hänen majesteettinsa kuningattaren suusta puhuu itse viisaus, niin hämmästyisin noitten sanojen sattuvaisuutta, jotka ovat syvälle näkevän valtiomiehen arvoiset.
— »… curasque gerens, animosque viriles», — sanoi pappi Wydzga.
Innostuneena nousi kuningatar seisomaan ja puhui: