— En puhu Radziwilleista enkä ruhtinas Boguslawin kirjeestä, joka kenties ajaa yksityisiä pyyteitään. Enemmän minuun koskevat ne toivottomat sanat, jotka kuningas, minun mieheni ja valtakunnan hallitsija, lausui kansastaan. Kuka sitä säälisi, jos siitä luopuu sen oma kuningas? On totta, että tämä kansa on suuresti syyllinen, kevytmielisyydessään ja omavaltaisuudessaan se on raskaasti rikkonut. Mutta mistä löytyy kansa, joka ei koskaan olisi hairahtunut, ja mistä löytyy sellainen, joka niin pian olisi ymmärtänyt syyllisyytensä, katunut ja tehnyt parannuksen? He tulevat jo rintaansa lyöden hallitsijansa luo. He ovat jo valmiit vuodattamaan vertaan, uhraamaan henkensä ja omaisuutensa kuninkaansa takia… Sysäättekö te heidät luotanne? Ettekö anna katuville anteeksi, parannuksen tehneille luottamustanne? Ettekö tahdo taas olla rakastava isä erehtyneille lapsille? Luottakaa heihin, teidän majesteettinne, sillä he ikävöivät hallitsijaansa, Jagiellon jälkeläistä, ja teidän isällistä hallitustanne!… Menkää heidän pariinsa!… Minä, vaikka olen nainen, en pelkää petosta, sillä näen rakkautta, näen katumusta, näen uudistuvan sen kuningasvallan, johon teidät on kutsuttu isänne ja veljenne jälkeen. Ja mahdottomalta minusta tuntuu, että Jumala tahtoisi tuhota niin mainehikkaan valtion, jossa loistaa oikean uskon valo. Lyhyen ajan vain kohtasi Jumalan oikeamielinen rangaistus hänen lapsiaan, ei tuhotakseen heitä, vaan parantaakseen, ja kohta taas taivaallinen isä suo heille rakkautensa. Älkää tekään, teidän majesteettinne, heitä hylätkö, vaan luottakaa heidän lapselliseen alttiuteensa, sillä vain siten muuttuu paha hyväksi, kärsimykset iloksi, tappiot voitoksi!
Kuningatar istuutui, hänen silmänsä paloivat ja rinta kohoili. Kaikki katselivat häntä ihaillen, ja pappi Wydzga lausui:
— Nulla sors longa est, dolor et voluptas
Invicem cedunt.
Ima permutat brevis hora summis.
Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, sillä sankarillisen kuningattaren innostus siirtyi kaikkien sydämiin. Itse kuningas nousi paikaltaan ja huudahti puna poskillaan:
— En ole menettänyt vielä valtakuntaa, kun minulla on tämmöinen kuningatar. Tapahtukoon hänen tahtonsa, sillä hän on puhunut profeetallisen innoituksen vallassa. Niin pian kuin suinkin lähden ja asetun inter regna. Se on parasta!
— Minä en tahdo sanoa mitään teidän majesteettienne tahtoa vastaan, — sanoi arvokkaasti primas, — enkä neuvoa luopumaan yrityksestä, joka saattaa olla uskallettu, mutta saattaa tuottaa pelastuksenkin. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että vielä kerran kokoontuisimme Opoliin, jossa suurin osa senaattoreja on, ja kuulisimme kokoontuneitten mielipiteitä. He voivat vielä paremmin asiaan syventyä ja antaa hyvän neuvon.
— Opoliin siis! — huudahti kuningas. — Mutta sitten matkaan, ja tulkoon mitä Jumala suo.
— Jumala suo onnellisen paluun ja voiton! — sanoi kuningatar.
— Amen! — lausui primas.