— Teidän majesteettinne! Minua tuo aatelismies miellyttää päivä päivältä yhä vähemmän!
— Ja minua yhä enemmän! — vastasi kuningas.
— Kuulin tänään erään hänen miehistään sanovan häntä everstiksi, mutta hän vain katsoi ankarasti ja sai miehen hämilleen. Tässä on jotakin takana!
— Minustakin näyttää toisinaan, — sanoi kuningas, — että hän ei tahdo puhua kaikkea, mutta se on hänen asiansa.
— Ei, teidän majesteettinne! — huudahti Tiesenhausen kiihkeästi. — Se ei ole hänen asiansa, vaan meidän ja koko valtakunnan asia! Sillä jos hän on kavaltaja, joka valmistaa teidän majesteetillenne tuhoa, niin yhdessä teidän majesteettinne kanssa ovat tuhon omat myös ne, jotka tällä hetkellä ovat tarttuneet aseihin, tuhon oma on koko Puola, jonka vain teidän majesteettinne voi pelastaa.
— Minä kuulustelen häntä huomenna itse. Seuraavana aamuna päivän koittaessa, kun lähdettiin jatkamaan matkaa, viittasi kuningas Kmicicin luokseen.
— Missä te olette ollut everstinä? — kysyi kuningas äkkiä.
Syntyi hetken äänettömyys. Kmicic kävi sisällistä taistelua. Hänen mielensä teki astua alas hevosen selästä, langeta kuninkaan jalkoihin ja vierittää päältään raskas paino kertomalla koko totuus.
Mutta sitten hän taas kauhistuen ajatteli, minkä hirveän vaikutuksen tekisi nimi Kmicic, varsinkin ruhtinas Boguslaw Radziwillin kirjeen jälkeen.
Kuinkahan, joka oli ollut Vilnon vojevodan oikea käsi ja jota syytettiin aikeesta käydä kuninkaan persoonan kimppuun, voisi saada nyt kuninkaan, piispat ja senaattorit vakuutetuksi, että hän on tehnyt parannuksen, syntynyt uudestaan ja verellään sovittanut rikoksensa?