— Teidän majesteettinne!-sanoi piispa Gebicki. — Vihollinen on edessämme… Mitä meidän on tehtävä?
Kaikki ympäröivät kuninkaan aivan kuin suojellakseen häntä omalla ruumiillaan uhkaavasta vaarasta, mutta hän katseli palon kajastusta ja oli vaiti. Ei kukaan ryhtynyt puhumaan. Vaikeata oli löytää hyvä neuvo.
— Kun lähdin isänmaasta, loisti kajastus taivaalla, — sanoi viimein Jan
Kasimir, — kun palaan, loistaa taas kajastus…
Ja taas syntyi äänettömyys, entistä pitempi.
— Ken voi antaa jonkin neuvon? kysyi viimein piispa Gebicki.
Kuului Tiesenhausenin ääni, josta soi katkeruus ja iva.
— Se, joka ei epäröinyt panna kuninkaan persoonaa alttiiksi sattumille, se, joka neuvoi kuningasta matkustamaan ilman vartiojoukkoa, antakoon nyt neuvon!
Silloin tuli ratsumies esille joukosta. Se oli Kmicic.
— Hyvä! — sanoi hän.
Kohottautuen satulassaan jalustimien varaan hän huusi kauempana olevaan palvelusväen joukkoon: