— Sanoitte, että ette ole ensikertaa tämmöisessä hommassa. Oletteko joskus ennenkin siis tehnyt näin?
Kmicic naurahti.
— Ah, teidän majesteettinne! Olen minä tehnyt tämmöistä ja parempaakin. Käskekää vain, teidän majesteettinne, niin ratsastan uudelleen heidän jälkeensä, sillä heidän hevosensa ovat uupuneet, ja tuon vielä toisenkin miehen sieltä, käskenpä Kiemliczienkin tehdä samoin.
Kuljettiin jonkin aikaa äänettöminä. Äkkiä alkoi kuulua kavioitten kapsetta, ja Tiesenhausen kiiti kuninkaan luo.
— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Tie on vapaa ja yösija on jo hankittu!
— Sanoinhan jo! — huusi Jan Kasimir. — Turhaan te, hyvät herrat, hätäilitte!… Mennään nyt, sillä on aika käydä levolle!
Koko joukko lähti täyttä laukkaa ja iloisena eteenpäin. Tuntia myöhemmin nukkui väsynyt kuningas huolettomana omassa maassaan.
Samana iltana Tiesenhausen tuli Kmicicin luo.
— Antakaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Rakkaus kuninkaaseen saattoi minut epäilemään teitä.
Mutta Kmicic ei ojentanut hänelle kättään.