— Ei, ei! — sanoi hän. — Jokaisen silmissä olette tehnyt minut petturiksi!
— Olisin tehnyt enemmänkin! — sanoi Tiesenhausen. — Olisin ampunut luodin kalloonne! Mutta tultuani vakuutetuksi siitä, että olette kelpo mies ja rakastatte kuningasta, ojennan teille käteni. Ottakaa se vastaan, jos tahdotte! Tahtoisin kilpailla kanssanne vain kiintymyksessä kuninkaaseen… Mitään muuta kilpailua en pelkää!
— Niinkö?… Hm! Ehkä olette oikeassa, mutta minä olen teille vihoissani.
— Lakatkaa siitä! Te olette kelpo soturi! No, antakaa kätenne! Älkäämme menkö levolle vihamiehinä!
— Olkoon niin! — sanoi Kmicic. Ja he syleilivät toisiaan.
VIIDES LUKU.
Żywiecissä kuningas ei mennyt linnaan, joka jo aikaisemmin oli puhdistettu ruotsalaista, vaan asettui pappilaan. Siellä Kmicic laski liikkeelle huhun, että matkalla on keisarin lähettiläs Sleesiasta Krakovaan.
Seuraavana aamuna matkaa jatkettiin. Kuningas otaksui, että kruunun suurmarsalkka, jonka käytettävänä oli suuremmat sotavoimat kuin millään ruhtinaalla, puhdistaa tiet vihollisista ja itse rientää häntä vastaan. Häntä saattoi estää vain se, että hän ei tietänyt, milloin kuningas saapuu. Mutta vuoristolaisten joukossa oli paljon uskollista väkeä, joka oli valmis viemään sanan herra marsalkalle. Ei heille edes tarvinnut ilmaista salaisuutta, sillä he lähtivät mielellään asioille, kun kuulivat, että kysymyksessä oli kuninkaan etu. Se oli koko sydämestään kuninkaalle uskollista kansaa, vaikka köyhää ja vielä puolivilliä, karjanhoidolla elävää, jumalista ja kerettiläisille vihamielistä. He olivat ensimmäisinä tarttuneet kirveisiinsä ja lähteneet liikkeelle vuoriltaan, kun tuli tieto Krakovan valloituksesta ja Częstochowon, heidän pyhiinvaelluspaikkansa, piirityksestä. Kuuluisa päällikkö kenraali Douglas hajoitti helposti heidän joukkonsa tasangoilla, mutta ruotsalaiset uskalsivat vain hyvin varovasti lähestyä heidän omia asuinpaikkojaan, joissa oli mahdotonta voittaa heitä. Moni valiojoukko oli jo tuhoutunut vuoriston sokkeloihin.
Nytkin sai tieto, että kuningas oli tulossa sotajoukon kanssa, heidät kaikki liikkeelle valmiina puolustamaan häntä ja seuraamaan vaikka maailman ääriin. Jan Kasimir olisi pelkällä viittauksella saanut tuhansia puolivillejä sotureita ympärilleen, mutta hän pelkäsi, että siinä tapauksessa sanoma leviäisi heti ylt'ympäri ja ruotsalaiset lähettäisivät vahvoja joukkoja häntä vastaan, minkä vuoksi hän piti parempana olla ilmaisematta itseään vuoristolaisillekaan.
Joka paikassa löydettiin luotettavia oppaita, joille riitti se tieto, että he opastavat piispoja ja paaveja, jotka tahtovat välttää ruotsalaisten vainoa. Heitä johdettiin lumikinosten, kallioitten ja kuilujen lomitse, läpi paikkojen, joiden kautta ei olisi luullut linnunkaan voivan lentää. Vältettiin paikkoja, joihin vihollinen olisi saattanut päästä, ja tyydyttiin minkälaisiin asumuksiin tahansa.