Kuningas oli vaivalloisen matkan kestäessä kaiken aikaa iloinen ja esimerkkinä toisille reippaudessa.
— Herra marsalkka ei aavistakaan, kun jo putoamme hänen niskaansa, — puheli hän.
Ja paavin lähettiläs sanoi:
— Mitä olikaan Ksenofonin paluu verrattuna tähän meidän kulkuumme pilvien seassa!
— Kuta korkeammalle nousemme, sitä alemmaksi laskee ruotsalaisten onnen tähti! — vakuutti kuningas.
Niin saavuttiin Nowy Targiin. Luultiin vaarojen nyt olevan ohi, mutta vuoristolaiset sanoivat vierasta sotaväkeä liikkuvan lähiseuduilla. Kuningas arveli sen voivan olla kruununmarsalkan saksalaista ratsuväkeä, jota tällä oli kaksi rykmenttiä, tahi hänen omia rakuunoitaan. Päätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi kulkea luotettavien oppaiden johdolla vuoriston kautta, ja kuningastakin miellytti tämä kulku »ilmojen halki».
Pitkiä ja vaarallisia teitä oli jo kuljettu, kun saavuttiin pitkään vuorensolaan, joka oli niin kapea, että kolme henkeä vaivoin mahtui ratsastamaan siinä rinnatusten.
Sola muistutti jättiläismäistä käytävää. Molemmin puolin sen sulkivat korkeat kallioseinät, jotka kuitenkin paikoittain muodostivat lumen peittämiä, havumetsää kasvavia jyrkkiä rinteitä. Rotkon pohjalta olivat sen sijaan tuulet lennätelleet lunta pois, ja hevosten kaviot kolahtelivat kivikkoiseen maahan. Mutta tällä kertaa ei tuullut, ja solassa vallitsi haudanhiljaisuus.
Kuninkaan seurue pysähtyi levähtämään. Hevoset höyrysivät ja miehet olivat uuvuksissa.
— Onko tämä Puolaa vai Unkaria? — kysyi kuningas oppaalta.