»Suuresti murehtien sydämessäni näen köyhän maataviljelevän väestön ahdinkotilan ja kuulen sen huokaukset, kun Jumalan oikeamielinen rangaistus kuningaskunnassani seitsemän vuoden ajan on meitä kaikkia monenlaisten vaivojen muodossa kohdannut. Vannon rauhan palattua tekeväni yhdessä valtakunnan säätyjen kanssa voitavani, että tähän saakka vaivattu yhteinen kansa vapautuisi kaikesta ankarasta kohtelusta. Sinä, laupias Äiti ja taivaallinen kuningattareni, joka olet innoittanut minut tekemään tämän valani, auta minua armosi ja Poikasi laupeuden takia täyttämään tämä lupaukseni!»
Nämä kuninkaalliset sanat kuuli hengellinen sääty, senaattorit, aateli ja yhteinen kansa. Temppelin täytti itkun ääni, joka ensin kohosi talonpoikien rinnasta ja sitten tuli yleiseksi. Kaikki kohottivat kätensä taivasta kohti, ja itkunsekaiset äänet toistelivat: »Amen! Amen! Amen!» merkiksi, että kukin omasta kohdastaan yhtyi kuninkaan tunteisiin ja valaan. Innostus täytti sydämet ja lähensi ne tällä hetkellä toisiinsa rakkaudessa Puolaan ja sen taivaalliseen suojelijattareen. Riemastus loisti kaikkien kasvoista, eikä koko kirkossa ollut ketään, joka ei olisi ollut varma siitä, että Jumala antaa heille voiton ruotsalaisista.
Kuningas palasi jumalanpalveluksesta muskettien ja tykkien paukkuessa ja voimakkaiden »eläköön!» ja »victoria!» huutojen kaikuessa.
YHDESTOISTA LUKU.
Näitten juhlien jälkeen alkoi Lembergiin lennellä kaikenlaisia sanomia aivan kuin linnun siivin. Tuli vanhempia ja tuoreita tietoja, enemmän tahi vähemmän mielikuvituksellisia, mutta kaikki ne kohottivat mielialaa. Tyszowiecin konfederatsioni levisi kuin tulipalo. Jokainen yhtyi siihen, olipa hän aatelinen tahi rahvaan mies. Kaupungit hankkivat ajopelejä, ampuma-aseita ja jalkaväkeä, juutalaiset antoivat rahaa. Ei kukaan uskaltanut olla noudattamatta universaalia, uneliaimmatkin nousivat ratsun selkään. Wittenberg julkaisi ankaran manifestin, jossa uhattiin tulella ja miekalla rangaista jokaista, ken yhtyisi liittoutuneihin. Mutta sen vaikutus oli sama kuin jos olisi yrittänyt sammuttaa tulta kaatamalla siihen ruutia. Tätä manifestia levitettiin, luultavasti kuninkaan tieten ja innostuksen lietsomiseksi ruotsalaisia vastaan, suuressa määrin Lembergissä. Ei ole soveliasta mainita, mitä väestö teki näille papereille, joita nähtiin paljon myös lentelevän huonossa kunnossa tuulen mukana pitkin katuja.
Wittenberg huomattuaan uhkauksensa turhiksi jätti ylipäällikkyyden Krakovassa toimeliaalle Wirtzille ja kiiruhti Elbingiin, missä Ruotsin kuningas oleskeli kuningattaren kanssa pitoja pitäen ja iloiten voitoistaan.
Lembergiinkin oli tullut tieto Tykocinin valloituksesta ja synnyttänyt riemua. Omituista kyllä oli asiasta alettu puhua jo ennenkuin mikään sanansaattaja oli saapunut siitä ilmoittamaan. Ei vain tiedetty, oliko Vilnon vojevoda kuollut vai joutunut vangiksi, mutta kerrottiin, että Sapieha vahvan joukon etunenässä oli siirtynyt Podlasiesta Lublinin vojevodakuntaan yhtyäkseen hetmaneihin, että hän matkan varrella on kaikkialla voittanut ruotsalaiset ja että hänen joukkonsa yhä kasvoi.
Lopulta saapui hänen itsensä lähettämiä lähettiläitä eikä sen vähempää kuin kokonainen ratsuväkirykmentti, jonka hän lähetti kuninkaan käytettäväksi, millä hän tahtoi osoittaa kunnioitustaan kuninkaalle, turvata hänet mahdollisilta vaaroilta ja kenties myös kohottaa omaa arvoaan.
Tätä rykmenttiä johti nuori eversti Wolodyjowski, jonka kuningas hyvin tunsi. Jan Kasimir kutsutti hänet heti luokseen ja syleili häntä sanoen:
— Tervetuloa, mainehikas soturi! Paljon on siitä aikaa kulunut, kun viimeksi tapasimme toisemme. Luullaksemme näimme teidät viimeksi Beresteczkon luona verissänne.