— Ei ole siihen ansiokkaampaa kuin hän! — vastasi Michal. — Koko sotajoukko on teidän majesteetillenne ikuisesti kiitollinen tästä nimityksestä!
Kuningas naurahti kuultuaan tämän koruttoman tunnustuksen ja jatkoi lukemistaan. Vähän ajan kuluttua hän huokasi.
— Radziwill olisi voinut olla kaunein helmi tässä mainehikkaassa kruunussa, jos ei ylpeys ja harhaoppi olisi häntä sokaissut. Nyt on jo hänen kohtalonsa täyttynyt. Tutkimattomat ovat Herran tiet!… Radziwill ja Opalinski… ja aivan samaan aikaan… Älä tuomitse heitä, Herra, heidän syntiensä, vaan laupeutesi mukaan!
Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen kuningas taas jatkoi lukemista.
— Olemme kiitollinen herra vojevodalle, — sanoi hän päästyään loppuun, — että hän lähettää käytettäväksemme kokonaisen rykmentin ja teidät, parhaan soturinsa, kuten hän kirjoittaa. Mutta minä olen täällä turvassa, ja soturit, varsinkin tällaiset, tarvitaan sotatoimissa. Levätkää hiukan, ja sen jälkeen lähetän teidät avuksi herra Czarnieckille, jota vastaan varmaankin pahin myrsky suuntautuu.
— Olemme kylliksi levänneet Tykocinin edustalla, teidän majesteettinne!-sanoi innokkaasti nuori soturi. — Kun hevoset ovat hiukan levänneet, niin voisimme lähteä vaikka tänään, sillä herra Czarnieckin johdolla on hauska toimia. On suuri onni saada katsella teidän majesteettinne kasvoja, mutta tärkeätä on myös rientää ruotsalaisia vastaan.
Puna nousi kuninkaan poskille. Isällinen hyvyys kuvastui hänen kasvoillaan, ja hän lausui tyytyväisenä katsellen pientä ritaria:
— Tekö ensimmäisenä paiskasitte sauvanne ruhtinasvainajan jalkoihin?
— En ensimmäisenä, teidän majesteettinne, mutta ensimmäisen kerran silloin, ja suokoon Jumala että se myös oli viimeinen kerta, rikoin sotilaskuria vastaan.
Tässä hän pysähtyi ja lisäsi hetken kuluttua: