Zamoyski alkoi kuiskutella Kmicicin korvaan ja lisäsi sitten ääneen:
— Siinä hän teki minulle suuren vääryyden, mutta minä olin hiljaa, sillä kukapa rupeaisi ämmien kanssa suukopuun… mieluummin saisi tulla ruotsalaisia Zamośćien edustalle. Mutta parhaan todistuksen siitä, että minulla ei ole ollut mitään pahaa mielessä, hän saa, kun näkee, että minä itse lähetän tytön täältä pois.
Zamoyski pyörähti ympäri ja poistui, mutta Kmicic katsoi hänen jälkeensä ja mutisi:
— Joitakin pauloja sinä, herra linnanpäällikkö, tässä asettelet, sen näen selvästi, vaikka en ymmärrä, mihin pyrit. Et näy olevan mikään ovela vehkeilijä.
Zamoyski oli tyytyväinen itseensä, vaikka hyvin ymmärsi, että vasta puolet työstä oli tehty, ja toinen, vielä jäljellä oleva puoli, oli niin vaikea, että pani hänet empimään ja pelkäämään. Oli nimittäin vielä hankittava ruhtinatar Gryzeldan suostumus, ja ruhtinattaren ankaruutta ja terävää älyä veli suuresti pelkäsi. —
Mutta kuu hän kerran oli alkanut, oli hänen ajettava asia loppuun.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen hän lähti ruhtinattaren huoneisiin.
Ruhtinatar istui kirjailemassa messupukua lahjaksi kirkolle. Hänen vierellään neiti Anusia keri kahden tuolin selustalle asetetusta vyyhdestä silkkilankaa. Hänen sormensa liikkuivat vikkelästi, kun hän kulki tuolien edessä.
Tämä näky sai Zamoyskin silmät kiilumaan, mutta hän laittoi pian kasvojensa ilmeen arvokkaaksi ja tervehdittyään alkoi puhua:
— Tuo herra Babinicz, joka on tullut tänne tataarilaisten kanssa, on liettualainen. Hän on kelpo mies, hyvin kasvatettu ja tunnettu ritari. Oletteko huomannut hänet, sisareni?
— Itsehän esittelitte hänet minulle! — vastasi ruhtinatar Gryzelda välinpitämättömästi. — Hän on rehellisen näköinen ja tekee hyvän sotilaan vaikutuksen.