— Käykää kiinni! — huudahti Kmicic ja tarttui itse upseerin kurkkuun.
Alkoi mellakka vaunujen ympärillä, Tataarilaisten mölinä tukahdutti avun ja kauhun huudot, joita naiset päästelivät.
Vähän ajan kuluttua makasivat kaikki ratsumiehet sidottuina tiellä vieretysten. Kmicic käski piestä heitä nahkahihnoilla, mutta maltillisesti, jotta jaksaisivat palata jalkaisin Zamośćieen. Sotamiehet saivat sata ja upseeri sataviisikymmentä iskua. Anusia, joka ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui, luuli joutuneensa kauhean miehen käsiin ja rukoili kyynelet silmissä sekä käsiään väännellen:
— Armahtakaa, ritari!… Mitä minä olen rikkonut?… Armahtakaa!
Säästäkää!
— Olkaa hiljaa, neiti! — karjaisi Kmicic.
— Miten minä olen rikkonut?
— Kenties olette itsekin liitossa?
— Missä liitossa? Jumala, armahda minua syntistä!
— Ettekö tiedä, että herra Zamoyski on vain ollut lähettävinään teidät matkaan saadakseen teidät pois ruhtinattaren silmälläpidon alta ja ryöstääkseen teidät matkalla? Hän sijoittaisi teidät johonkin tyhjään linnaan, jossa voisi asettaa siveytenne koetukselle.
— Jeesus Natsarealainen! — huudahti Anusia. Niin vilpitön ja vakuuttava oli tuo huudahdus, että Kmicic lausui lempeämmin: