— Kuinka? Ettekö siis olekaan liitossa?
Anusia peitti kasvonsa käsiinsä, mutta ei voinut mitään puhua, vaan toisteli vain:
— Jeesus, Maria! Jeesus, Maria!
— Rauhoittukaa, neiti! — sanoi Kmicic vielä lempeämmin. — Vien teidät hyvässä turvassa herra Sapiehan luo, sillä herra Zamoyski teki väärät laskelmat, kun ei ymmärtänyt, kenen kanssa on joutanut tekemisiin… Kas, nuo miehet, joita piestään, olivat saaneet tehtäväkseen ryöstää teidät… Lahjoitan heille heidän henkensä, jotta voisivat kertoa herra linnanpäällikölle, miten hyvin heille kävi.
— Te siis olette varjellut minut häpeään joutumasta?
— Niin, vaikka en tietänyt, onko se teille mieleen.
Anusia tarttui äkkiä Andrzejn käteen ja painoi sen kalpeille huulilleen.
— Rauhoittukaa, Herran tähden! Mitä tuo taas on? — huudahti Kmicic. — Istukaa vaunuissa, muuten jalkanne kastuvat. Älkää peljätkö, olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin omassa kodissanne!
Tataarilaiset olivat tällä välin lopettaneet pieksämisen. Andrzej käski
heitä ajamaan ratsumiehet Zamośćieen päin alastomina ja verisinä.
Hevoset, aseet ja ratsumiesten vaatteet hän lahjoitti tataarilaisille.
Sitten lähdettiin kiireesti jatkamaan matkaa.
Matkalla ei nuori ritari malttanut olla tavan takaa kurkistamatta vaunuihin tahi oikeammin tytön vilkkaisiin silmiin ja ihaniin kasvoihin. Hän tiedusteli, oliko vaunuissa tarpeeksi mukavaa, rasittiko nopea kulku liiaksi ja tarvitsiko neiti jotakin.