— Ei hän olekaan niin moukkamainen ja juro, kuin alussa luulin! — ajatteli tyttö.
— Ah, Oleńka, mitä kärsinkään tähtesi! — ajatteli Kmicic itsekseen. —
Saankohan sinulta kiittämättömyyttä palkakseni?
Krasny Stawissa Kmicic päätteli, että ei ollut syytä jäädä odottamaan tietoja Zamośćiesta, ja kiiruhti taas matkaan. Kuitenkin hän ennen lähtöään kirjoitti ja lähetti Zamoyskille seuraavan kirjeen:
»Korkeasti jalosukuinen herra staarosta ja rakas suosijani ja hyväntekijäni! Suurille miehille on Jumala antanut tavallista suuremman älynkin. Ymmärsin kohta, että te tahdoitte vain panna minut koetukselle, kun lähetitte käskyn, että luovuttaisin, neiti Borzobohatan, mikä kävi minulle sitäkin selvemmäksi, kun ratsumiehet ilmaisivat tietävänsä tuon määräyksen sisällyksen, vaikka te kirjoitatte ajatuksen syntyneen vasta minun lähdettyäni. Ihmettelen toiselta puolen teidän terävänäköisyyttänne ja lupaan toiselta puolen uudelleen, rauhoittaakseni täydellisesti huolehtivan holhoojan, että ei mikään voi estää minua täyttämästä minulle uskottua tehtävää. Mutta koska sotamiehenne, ilmeisesti käsittäen väärin tarkoituksenne, käyttäytyivät sopimattomasti ja uhkasivat henkeänikin, niin olen vakuutettu, että olisin tehnyt teille mieliksi, jos olisin hirtättänyt heidät jokaisen. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että en ole tätä tehnyt. Kuitenkin pieksätin heitä, mutta jos tämä rangaistus teistä tuntuu liian lievältä, niin on teidän vallassanne sitä koventaa. Toivoen menetelleeni täydelliseksi tyytyväisyydeksenne olen edelleen teidän uskollinen ja harras palvelijanne. — Babinicz.»
Ratsumiehet saapuivat myöhään yöllä Zamośćieen eivätkä uskaltaneet ollenkaan näyttäytyä Zamoyskille. Tämä sai tietää koko asian vasta kirjeestä, joka hänelle tuotiin seuraavana päivänä.
Kirjeen luettuaan Zamoyski sulkeutui kolmeksi päiväksi huoneeseensa eikä päästänyt ketään puheilleen. Kuultiin hänen sadattelevan ranskaksi, mitä hän teki vain ollessaan suunniltaan kiukusta.
Vähitellen tuo myrsky kuitenkin tyyntyi. Neljäntenä ja viidentenä päivänä herra linnanpäällikkö vielä oli hyvin vaitelias, hautoi jotakin mielessään ja nyki viiksiään. Mutta viikon kuluttua, kun hän jo oli entisellään ja ryyppäsi vähän runsaammin ruokapöydässä, hän alkoi äkkiä kierrellä viiksiään ja sanoi sisarelleen:
— Sisareni, tiedä, että minä olen tarkkanäköinen… Panin joku päivä sitten tahallani koetukselle tuon aatelismiehen, joka otti Anusian mukaansa, ja voin nyt varmasti vakuuttaa, että hän vie tytön turvassa perille.
Jo kuukautta myöhemmin oli herra linnanpäällikön sydän kiintynyt muualle, ja hän oli täysin vakuutettu, että kaikki, mikä oli tapahtunut, oli tehty hänen tahdostaan ja toimestaan.